Oli pysäyttävää lukea 1990-luvun verolakeja. Vuonna 1992 saattoi 3–7-vuotiaasta vähentää valtion verotuksessa 8 500 markkaa vuodessa. Kunnallisverotuksessa sai vähentää jokaisesta alaikäisestä lapsesta 10 500 markkaa. Näin yksilapsinen perhe saattoi vähentää vuodessa 19 000 markkaa, joka vastaa nykyrahassa 5 500 euroa.
Asuntolainan korot sai vähentää kokonaan. Asuntolainan korkovähennyksen asteittaisen lopettamisen päätti Kataisen hallitus.
Lisäksi oli lapsilisä ensimmäisestä lapsesta 366 markkaa kuukaudessa, joka vastaa nykyrahassa 107 euroa. Nykyään lapsilisä ensimmäisestä lapsesta alle 100 euroa. Lapsivähennys on juuri palautettu ja suurin äänin korotettu muutamaan sataan. Asuntolainan korkoja saa vähentää vain sijoitusasunnosta.
Laman aikana lapsivähennyksistä luovuttiin ja lapsilisiä nostettiin, kyseessä oli käytännössä leikkaus. Vuonna 1994 lapsilisä vastasi nykyrahassa 170 euroa, kolmilapsinen perhe saisi 600 euroa. Syvimmän laman kourissa kärvistelevä Suomi oli siis lapsiperheille avokätinen nykyiseen verrattuna.
Aiemmin Suomessa oli vallalla filosofia, jossa vanhemmat, vielä työssä olevat ikäluokat, jotka olivat lapsensa kasvattaneet, alkoivat verotusmielessä antaa tulitukea nuoremmille, jotka tuottivat uutta sukupolvea. Nuorempi ikäluokka taas pääsi verottajan suosioon perustamalla perheen.
Nyt on jotakuinkin päinvastoin. Veroedut ovat valuneet omistukseen. Niistä pääsevät nauttimaan ne, jotka tehneet työuransa Suomen kasvun aikana ja ostaneet asuntoja niiden vielä ollessa halpoja. Eläkkeistään voivat olla varmoja enää työuransa keskivaiheilla olevat, jos hekään.
Suomessa on tapahduttava tässä suhteessa suunnan muutos. Mikä tahansa elämänhaluinen yhteiskunta suuntaa katseensa tulevaan.
Hallituksella oli miljardeja osoittaa hyvätuloisten veronalennuksiin. Lapsivähennyksiin suunnattuna osakin siitä rahasta olisi auttanut huoltosuhdetta ja raha olisi mennyt kotimaiseen kulutukseen ulkomaisten osakkeiden sijaan.