Toyotamme kaarsi juhlatalon pihaan. Piha oli vielä tanakasti jäässä, vaikka vappuun oli enää parisen viikkoa. Kiersin auton toiselle puolen ja tarjosin rakkaalle vaimolleni käsivarteni: ovelle johtavasta sepelinauhasta huolimatta.
Lämpimän eteisen täytti vilkas puheensorina. Päivänsankarin viehättävä puoliso tuli hymyillen vastaamme ja halausten jälkeen opasti meidän naulakoille. Salissa päivänsankari otti jo vastaan juhlavieraiden onnitteluja ja tuomisia.
Kevennettyämme kalustomme juhlaan sopivammaksi suunnistimme vuorollamme saliin, jossa tummaan pukuun ja pinkkiin solmioon sonnustautunut päivänsankari otti meidät avosylin vastaan, silmät ilosta tuikkien. Lämmin halaus sai läikähdyksen tuntumaan rinnassa, tunsin itseni todella tervetulleeksi.
Päivänsankarin lapset tulivat kukin vuorollaan erittäin kohteliaasti esittäytymään ja esittelemään omat perheensä ja hurmaavan pikkuväkensä. He kertoivat minulle ja rakkaalle vaimolleni omasta elämästään, työstään, juhlien valmisteluista ja illan läpijuoksutuksesta. Pikkuväki juoksenteli innoissaan salissa helmat hulmuten, hymyilevän juhlaväen väistellessä pieniä kiirehtijöitä.
Juhlapöydät oli koristeltu kauniisti liinoilla, kynttilöillä, pienillä ”jalokivillä” ja tableteilla, kullakin vieraalla oli nimetty paikka juhlapöydässä. Pöytäseurueemme oli minulle osin ennestään tuttua, ja paikkojen pikkuhiljaa täyttyessä esittäydyimme puolin ja toisin.
Sain vierustoverikseni päivänsankarin parhaan ystävän viehättävän tyttären, joka myös oli osaltaan myötävaikuttamassa juhlien onnistumiseen, kiirehtien täyttämään laseja, noutamaan vesikannuja ja hoitamaan tarjoiluita. Kuitenkin hän ehti myös seurustelemaan vieraiden kanssa.
Juhlaväki sai ihastella huolella valmisteltua ohjelmaa, jossa myös yleisöllä oli roolinsa.
Aikataulu oli rakennettu jouhevasti soljuvaksi. Missään vaiheessa en pysähtynyt miettimään, mitähän seuraavaksi mahtaa tapahtua vaan vilkas keskustelu vanhojen ja uusien tuttujen kanssa täyttivät illan ruokailun, kahvien ja erilaisen ohjelman välissä. Tunnustan, en eläessäni ole syönyt yhtä herkullista lammasta.
Päivänsankarin tytär piti koskettavan ja liikuttavan puheen, jossa hän kertoi isästään roolimallinaan. Isän humaani suhtautuminen toisiin ihmisiin, avoimuus ja positiivisuus kaikessa tekemisessä oli leimaa-antava koko perheelle.
Erityisesti mieleeni jäi, kun tytär kertoi isänsä suhtautumista työhönsä: ”koskaan isästä ei ole vastenmielistä lähteä työhön. Lomienkin jälkeen hän sanoo, kuinka mahtavalta tuntuu jälleen palata ja nähdä hienot työkaverit”. Päivänsankarin parhaan ystävän erittäin henkilökohtainen puhe sai myös silmät kostumaan, sekä ilon että liikutuksen kyynelistä. Upeat juhlat jatkuivat aamun tunteihin saakka.
Useita kertoja tuli mieleeni illan aikana: mitä kylvät, sitä niität. Ystäväni ympärilleen levittämä positiivisuus on selkeästi nähtävissä heidän perheessään, ystävissään, työtovereissaan ja koko lähipiirissä. Hänen kykynsä huomioida toinen ihminen, kyky kiinnostua ja innostua. Hän ei tuputa omia mielipiteitään eikä kerro itsestään, vaan haluaa kuulla toisen ihmisen kokemuksia ja ajatuksia. Hän on jättänyt jäljen meihin kaikkiin, kuhunkin tavallaan.
Ystävältäni olen oppinut, että ystävyys on viitsimistä, toisen huomioimista, arvostamista, kannustamista, auttamista ilman odotusta vastavuoroisuudesta. Ystävä hyväksyy minut sellaisena kuin olen, vikoineni ja puutteineni.
Kun tapaamme, hän ei muistuta minua siitä, kuinka kauan edellisestä tapaamisesta oli, vaan iloitsee tästä hetkestä, tässä ja nyt. Jatkamme keskustelua siitä, mihin se viimeksi jäi, ilman päivien, kuukausien tai vuosien painoa. Vielä aikuisenakin voi saada hyvän ystävän. Kiitos, että olet ystäväni.