Yrit­tä­jä Päivi Ran­ta­nen muutti Kemiin ja perusti ra­vin­to­lan Sy­vä­kan­kaal­le – hän asuu tois­tai­sek­si asun­to­au­tos­sa

Kemin Syväkankaan Kioskia vastapäätä olevan matalan rakennuksen takana on asuntoauto, jonka ikkunoiden sälekaihtimet on vedetty alas. Asuntoautoon saadaan sähköt talosta, missä aikanaan oli Osuuskauppa ja sittemmin pankki, apteekki ja viimeksi kai muutama pitseria.

Asuntoautosta hyppää ulos nainen, joka käheällä äänellään toivottaa tulijan tervetulleeksi kotiinsa ja Vilu Cafeen konttoriin.

- Asuntoautossa asuminen on vain väliaikainen ratkaisu. Etsin Kemistä mummonmökkiä vuokralle. Minulla on kaksi tämänkokoista koiraa, niin ihan kaikkialle niitä ei voi tuoda, Päivi Rantanen sanoo ja osoittaa vyötärönseutuaan.

Isoja koiria ovat.

- Koirat jätin vielä Laitilaan. Parin viikon sisään pitäisi löytää asunto, jotta saan hakea loput tavarani ja koirat tänne.

Rantanen avaa Vilu Cafeen ovet ovat lauantaina. Hän sanoo tähdänneensä samaan päivään kuin Lumilinnan avajaiset.

- Silloinhan ihmisiä Kemissä liikkuu. Ei tänne pitkä matka ole keskustastakaan. Toivottavasti moni tulee tutustumaan ja yllättyy positiivisesti. Meillä on ihan huipputuotteet ja mahtava asiakaspalvelu. Ollaan Suomi-ravintola, yrittäjä mainostaa.

Katso videolta, millainen on Vilu Cafe ja Päivin väliaikainen asumus, asuntoauto

Hetken aikaa, kun Rantasen kanssa juttelee, ei häntä mitenkään voisi luonnehtia suomalaiseksi tai Suomi-ravintolan pitäjäksi. Missä on suomalaisille tyypillinen jurous, ujous ja puhumattomuus? Missä epäusko tulevaisuuteen?

Rantanen muistuttaa pikemminkin Välimeren aurinkoa, italialaista mamaa, mutta sellaista, jolla on vaaleat hiukset. Rantanen on äänekäs, nauravainen, rohkea ja seikkailunhaluinen, kenties tulinenkin. Siis kaikkea muuta kuin perijurot suomalaiset.

Nainen puhuu ja kertoo avoimesti parin viime kuukauden tapahtumista. Vilu Cafe toimi menestyksekkäästi muutaman vuoden ajan Vehmaalla, pienessä Vilu-nimisessä paikassa, karavaanareiden kohtaamispaikkana. Yrittäjänä Rantanen teki pitkää päivää, valmisti pitsoja ja kotiruokaa, paistoi päivittäin tuoreita munkkeja.

Yrityksen maine levisi suusta suuhun ja asiakaskunta vakiintui. Sitten loppui vuokrasopimus, eikä uutta saatu syntymään. Hyvin toimiva konsepti putosi tyhjän päälle.

– Istuin tietokoneen ääressä ja selasin sitä. Mietin, että lähtisinkö sesonkityöntekijäksi Lappiin vai mille alkaisin. Bongasin ilmoituksen tästä kiinteistöstä ja ajoin saman tien paikan päälle katsomaan tilat. Kurkin ikkunasta sisään ja se päätös syntyi hetkessä. Vilu Cafe muuttaa Kemiin.

Niillä samoilla silmillä nainen ajoi takaisin kotiinsa 700 kilometrin päähän ja pisti pyörät pyörimään.

- En ollut koskaan aikaisemmin käynyt Kemissä, enkä tiennyt tästä paikasta yhtään mitään. Sen tiesin, että tänne haluan ja joka kerta, kun olen ajanut etelässä mutkan hakemassa koneita ja laitteita, on ollut into palata takaisin ja nopeasti.

Meri-Lapissa velloo influenssa-aalto. Sitä tartuntaa Rantanen ei ole saanut, vaan pikemminkin Lapin lumon tai jonkin extempore-oireyhtymän. Minkä lie, mitä moni voisi pitää jopa hulluutena. Kuka nyt etelästä pohjoiseen muuttaisi, asuisi asuntoautossa talvipakkasella ja rakentaisi yritystä pienen kaupungin pieneen kaupunginosaan?

Rantanen vaan nauraa makeasti.

- Olen sen ikäinen nainen, että jos nyt en antaudu seikkailuun, niin en koskaan. Minulla ei ole lapsia, eikä muitakaan esteitä, joten miksi ei, yrittäjä kysyy.

Eikö epäilytä siltikään, vaikka näissä samoissa iloissa on ollut monta ravintolaa, jotka ovat joutuneet sulkemaan ovensa?

- Ei minulla ole mitään menetettävää. Ei ole ollut investoitavaa, kun laitteet olivat jo valmiina, kuten yrityskin ja hyväksi todettu konsepti. Täällä Meri-Lapissa on hyvä asiakaskunta ja myös matkailussa nostetta. Tiedän, että Vilu Cafen konsepti, kotiruoka, munkit ja pitsa myy. Lisäksi meillä on kotiinkuljetuspalvelu, mitä täällä ei ennestään ole. Ei tässä metsään mennä, nainen tuumii.

Vilu Cafeen nimi sopii Kemille ja Lumilinnasta tunnetulle paikkakunnalle. Jään, meren ja lumen kaupunkiin yritys istuu mukavasti.

- Vaikka yrityksen nimi on kylmä, sitä ruokapaikka ei ole. Palkkasin kolme ihanaa ja lämminhenkistä työntekijää. Meissä on naispoforia, Rantanen tuumii samalla, kun työntekijät asettelevat viimeisiä tavaroita ja kylttejä paikoilleen.

Ravintolan kukkatapetit ja kotoiset keittiönpöydät eivät anna mielikuvaa perinteisestä kulmakunnan räkälästä, eikä sellaista Rantanen oleVilu Cafesta tekemässäkään.

- Perheravintola. Paikka, missä on kaikille kaikkea. Se on minun visio ja tiedän, että se toimii. Jos se toimi etelässä, miksi ei täälläkin. Usko on kova, nainen vakuuttaa.

Puhelin soi. Maksupäätettä ei saada avajaisiin, mutta heti ensi viikosta se on käytössä.

- Tätä se on yrittäjän elämä. Kompromisseja ja työtä, siis sitä mistä nautin, Rantanen sanoo ja paljastaa, että asiakaspalvelu ja kaupanteko on ollut aina hänen elämäntehtävä.

- Jo neljävuotiaana myin kiviä ihmisille. Kauppasin katinkultaa.