Wolter Sten­bäck oli ollut van­ki­las­sa, maan­paos­sa ja kan­ta­mas­sa it­se­näi­syys­tais­te­li­ja Eugen Schau­ma­nin arkkua – kesällä 1921 hän tuli poh­joi­seen teh­däk­seen Lapista mat­kai­li­joi­den maan

Uusintajuttu, julkaistu 1. kerran 10.6.2017

Piippu ja paperossi sauhuavat.

Eletään juhannusta vuonna 1921. Auto – tai biili, kuten aikalaiset sitä kutsuvat – on seisautettu Rovaniemeltä Ivaloon vievän tien varteen siksi aikaa, että kyytiläiset saavat vedettyä savunsa.

Tukevampi herroista on Ernst Lampén, leppoisasti myhäilevä matkakirjailija ja toimittaja.

Vierellä tupakoi mies, jonka kasvot ovat paljon vakavammat ja kapeammat. Hän on Wolter Stenbäck, tämän tarinan päähenkilö.

Hänet on vasta nimetty Suomen Matkailijayhdistyksen pääsihteeriksi. Siinä virassa hän on nyt matkalla pohjoiseen, Inariin ja Petsamoon.

Auto on kiukutellut koko matkan. Tuulettajan nahkaremmi on rapsahdellut poikki kymmenen kilometrin välein.

Lopulta Stenbäck on keksinyt laittaa tilalle hamppuköyden, joka kestää matkalaisten helpotukseksi ehjänä, kun sitä muistaa välillä uittaa tienvarren ojissa.

Stenbäck on saanut matkakumppaneiltaan tunnustusta muustakin: hänellä on ihmeellinen kyky löytää levähdyspaikaksi ne harvat majatalot, joissa ei ole luteita, täitä tai kirppuja.

Kun Lampén kummastelee, miten tämä voi tietää kunkin talon syöpäläistilanteen lyhyellä vilkaisulla, Stenbäck katsoo tätä suurin, surullisin silmin.

– Minä olen istunut neljässätoista vankilassa Venäjällä.

Lampén räjähtää nauramaan.

Stenbäckin ilme ei värähdäkään. Vaiteliaana hän asettuu penkilleen jatkaakseen kohti Inaria.

Hänellä on tehtävä pohjoisessa: tehdä Lapista matkailijoiden maa.

Arkunkantajasta karkotusvangiksi

Volter Stenbäck on varttunut sivistyssuvussa ja oppinut varhain vihaamaan tsaarin Venäjää.

Kun hän on kirjoittanut ylioppilaaksi helsinkiläisestä yksityiskoulusta 1902, Suomi on elänyt keskellä ensimmäistä sortokautta. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov kurittaa suuriruhtinaskuntaansa diktaattorin valtuuksilla.

Hiljaisuudessa itsenäisyysaktivistit ovat koonneet voimiaan venäläistäjiä vastaan – muiden mukana Wolter Stenbäck.

Vuonna 1904 hän on ottanut Katajanokan sataman liepeillä vastaan säkin, jossa muuan merimies on salakuljettanut aktivisteille aseita.

Säkissä on ollut seitsemän pistoolia. Stenbäck on ottanut yhden itselleen ja jakanut loput ystävilleen.

Yksi heistä on hänen serkkunsa, yhdeksän vuotta vanhempi Eugen Schauman.

Saman vuoden kesäkuussa Schauman on kävellyt senaattiin ja ampunut sen portaikossa kolme laukausta kohti Bobrikovia. Yksi niistä on kimmonnut takaisin kenraalikuvernöörin kunniamerkistä ja toinen univormun napista, kolmas painunut vatsaan.

Joitakin sekunteja myöhemmin Schauman on ampunut itsensä tietämättä, onko onnistunut tavoitteessaan.

Seuraavana yönä Bobrikov on kuollut.

Suomalaisille Schauman on kansallissankari, mutta keisarikunnalle poliittinen murhaaja. Siksi virkavalta on osoittanut ruumiille paikan nimettömästä köyhäinhaudasta Malmilta.

Hautajaisiin ovat voineet osallistua vain Schaumanin lähimmät, kuten Wolter Stenbäck. Hän on kantamassa arkkua.

Venäläiset ovat määränneet haudalle sotilasvartion. Sen tehtävänä on häätää kunnioitusta osoittavat suomalaiset matkoihinsa.

Työ on ollut turhaa. Eugen Schaumanista kasvaa kulttihenkilö, joka antaa kasvot ja toivoa suomalaisuudelle.

Stenbäck on jatkanut työtä, kunnes on jäänyt kiinni Pietarissa syksyllä 1907.

Hän on matkustanut kaupunkiin neljän suomalaisen seurueessa. Salainen poliisi, ohrana, on iskenyt ja pidättänyt koko porukan.

Pian kolme heistä on vapautettu. Vain Stenbäck on jäänyt telkien taakse.

Hän on virunut tutkintavankeudessa alkuvuoteen, ennen kuin on tuomittu vehkeilystä Venäjää vastaan.

23-vuotiaana hänet on määrätty kolmeksi vuodeksi karkotusvangiksi Ust-Sysolskiin Pohjois-Venäjälle, nykyiseen Komin tasavaltaan.

Pääministeri koputtaa oveen

Matka Siperian länsipuolelle on kestänyt yli kaksi kuukautta, vankileiriltä toiselle.

Taigan viheliäinen talvi olisi voinut sortaa Stenbäckin jo matkalla ilman turkkia, jonka hänen äitinsä on lähettänyt tutkintavankilaan.

Turkista tulee pelastus toisellakin tapaa. Sofia Stenbäck on ommellut siihen ovelasti toisen nappirivistön kultarahoista,jotka on neulonut langoilla piiloon.

Stenbäck on ehtinyt olla Venäjän vankiloissa kahdeksan kuukautta, kunnes on lahjonut vartijansa ja paennut.

Karkotus on vaihtunut vuosikausien maanpakolaisuuteen.

Hän on elellyt Saksassa ja kouluttautunut lääkintävoimistelijaksi Tanskassa. Sieltä hän on jatkanut Englantiin ja myöhemmin vielä Ranskaan ja Italiaan.

Suomen itsenäistyttyä 1917 hän on palannut kotiin. Mukana on brittiläisen kirjankustantajan tytär Mary Longman, josta on tullut kaksi vuotta myöhemmin hänen vaimonsa.

Helsingissä Stenbäck on tempaistu jälleen keskelle historiallisia tapahtumia.

Aleksandr Kerenski on ollut kukistamassa tsaaria ja noussut Venäjän väliaikaiseksi pääministeriksi, kunnes on joutunut vuorollaan pakosalle bolshevikkien vallankumousta.

Tammikuussa 1918 Kerenski on ilmestynyt tuttavansa vinkistä Stenbäckin ovelle. Tämä on luvannut piilotella maanpakolaista, joka liikkuu Suomessa väärillä papereilla.

Kerenski on saanut Stenbäckilta yösijan, yhteyshenkilöitä ja apua eteenpäin. Sitten hän on jatkanut pakoaan, joka vie hänet loppuiäkseen länteen.

Itsenäisen Suomen ensimmäisinä vuosina Lappi on matkailulle vielä valloittamaton maanääri.

Suomen Matkailijayhdistys on toiminut 1880-luvulta saakka, mutta vain pienimuotoisesti. Hoidettavana on ollut vähän veneliikennettä ja vaatimattomat majat Raaseporissa, Vaalassa ja Korppoossa. Lappi on saanut osansa lähinnä painotuotteissa, joita yhdistys on ahkeroinut suomalaisille.

Niissäkään kaikki ei ole ollut pohjoiselle pelkkää mainosta.

August Ramsay, yhdistyksen pitkäaikainen vaikuttaja ja Wolter Stenbäckin eno, on kirjoittanut vuonna 1890 ilmestyneeseen kirjaseen Matkasuuntia Suomessa kuvauksen myös Lapista.

”Lapinmaata sanotaan kauniiksi. Harvat matkailijat ovat kuitenkin Lapin tien löytäneet, ja niinpä se onkin, että älköön kukaan muu kuin se, joka on tottunut vaaroihin ja vastuksiin, sinne lähtekö...”

Noin kolme vuosikymmentä myöhemmin hänen sisarenpoikansa – vaaroihin ja vastuksiin tottuneena – on tullut tekemään Lapista matkailumaan.

Petsamo, matkailun alkukoti

Biilillä pääsee kesällä 1921 Ivaloon, ei vielä Inariin eikä Petsamoon.

Siksi matkue, johon kuuluu Stenbäckin ja Lampénin lisäksi matkaoppaita kirjoittava diplomaatti Ragnar Numelin, jatkaa Ivalosta vesiteitse kohti Paatsjoen Virtaniemeä.

Lampén on jäätyä venekyydissä poikki Inarijärven ja tuntee vilun väristyksiä vielä kirjoittaessaan matkakirjaansa samana vuonna: ”Meillä suomalaisilla on kamala maa asua.”

Virtaniemestä hän ja Numelin jatkavat jalkapatikassa ja hevosen vetämissä ruumiskärryissä ”Suomen häijyintä maantielinjaa” kohti Petsamoa ja huutavat kivenlohkareelta toiselle loikkiessaan Stenbäckia apuun: ”Sinä 14:n venäläisen vankilan täyshoidokki! Tule tänne tarvittaissa, käy tänne kutsuttaissa!”

Mutta Stenbäck on palannut jo Virtaniemestä Ivaloon.

Ei ole tiedossa, keitä hän tapaa, mutta vuonna 1924 Suomen Matkailijayhdistys ottaa hoitaakseen Ivalon ja Virtaniemen majat.

Lampén selviää jalkansa loukanneena Petsamoon. Siellä hän vastaanottaa matkailijayhdistyksen edustajana maaherra Ilmari Heleniukselta Kolttakönkään ”matkailuhotellin”.

Oikeasti se on vain pieni maja, jossa luostarin väki on palvellut Paatsjoella vierailevia kalastusmatkailijoita. Nyt, Venäjältä Suomen valtiolle siirtyneenä, siitä tulee Lapin matkailun alkukoti, josta matkailijayhdistyksen pohjoisen valloitus alkaa.

Matkalla tunturien taakse Ernst Lampén oppii tuntemaan Wolter Stenbäckin.

Tämä ei ole vain oikuttelevan moottorin ja syöpäläisten asiantuntija, vaan laajasti sivistynyt mies, jonka ”elämänkokemus oli meille suorastaan pelastukseksi”.

Myös Stenbäckin kielitaito tekee vaikutuksen. Suomen ja ruotsin lisäksi hän puhuu englantia, saksaa, italiaa ja ranskaa – silloin kun puhuu. Enimmäkseen hän on hiljaa.

– Stenbäck on mies, joka vaikenee kuudella kielellä, Lampén kirjoittaa.

Salaperäinen pääsihteeri on enemmän tekojen kuin sanojen mies.

Majoja erämaahan, hotelli tunturiin

1920-luvulla autojen yleistyminen ja kasvava tieverkko tuovat kotimaan matkailuun uuden vaihteen.

Ratissa istuu Wolter Stenbäck, joka rakentaa Lapin ja koko Suomen matkailun nousua yhteistyössä valtion laitosten, kuten Valtion Rautateiden, Metsätieteellisen tutkimuslaitoksen ja Rakennushallituksen kanssa.

Petsamosta tulee automatkailijoiden suosikkikohde heti sen jälkeen, kun ”maailman ainoa tie Jäämeren rantaan” valmistuu 1930-luvun alussa.

Suomalaiset innostuvat myös retkeilystä. Kalastuksesta tulee urheilua, ja tuntureille lähtevät hiihtämään muutkin kuin poromiehet ja metsästäjät. Eikä suksilla liikuta enää vain tasa- ja murtomaalla, vaan alamäkeen mutkitellen.

Stenbäck näkee talvessa kesän veroisen sesongin ja lähettää miehiään opintomatkoille suurempiin hiihtokeskuksiin, Alpeille ja Ruotsin Åreen.

Kun hän on toiminut pääsihteerinä kymmenen vuotta, matkailijayhdistyksellä on Inarissa ja Petsamossa kymmenen matkailumajaa, ja kievarit päälle.

Ja Lapin matkailun isä on päässyt vasta alkuun.

1930-luvun nousukiidossa matkailijayhdistys ottaa valtion takaamana miljoonien obligaatiolainan, jolla se rakennuttaa Lappiin lisää hotelleja ja matkailumajoja.

Komein niistä on Rovaniemellä 1936 avattava Pohjanhovi. Siinä on sähköistetty keittiö, lämmin vesijohtovesi ja Lapin ensimmäinen hissi.

Erämaat ovat rakentajille hidaste, eivät este.

Kilpisjärven maja (1937) pystytetään ensin Karesuvantoon ja uitetaan sitten hirsinä oikealle paikalleen – vastavirtaan, 110 kilometriä Könkämäenoa.

Pallaksen paljaalle rinteelle, yli poronkuseman päähän lähimmästä tiestä, nousee 1938 komea matkailuhotelli. Rakentajat asuvat turvekammeissa, mutta hotelliin kannetaan Alvar Aallon suunnittelemia huonekaluja.

Ei ihme, jos Pallaksen hotelliakin piirtämässä ollut Aulis Hämäläinen toteaa myöhemmin ”yhdistysten herrojen tahtovan rakentaa aina siellä, missä se on kaikkein vaikeinta”.

– Lyövät vain seipään merkiksi, jättävät miehen erämaahan ja itse painuvat suunnittelemaan majan vihkiäisiä.

Stenbäckista on turha vääntää vitsiä miehenä, joka ei viihtyisi Lapissa.

Mary Longman on kuollut jo vuonna 1926. Liitto on jäänyt lapsettomaksi. Kotona Helsingin Kulosaaressa ei ole mitään, joka pidättelisi Stenbäckiä.

Hän päättää muuttaa tunturien taakse.

Erämaatilan isännäksi

Kalastajasaamelainen Isak Pehrinpoika Morottaja on perustanut Sotkaniemen tilan Inarin Paadarjärvelle jo 1860-luvulla.

Pari sukupolvea myöhemmin paikka on autioitunut ja jäänyt ränsistymään erämaahan – kauas kaikesta jopa Inarin mittapuulla. Kirkolta on sinne kolmattakymmentä kilometriä, melkein tietöntä taivalta.

Syrjäisyys ei haittaa Wolter Stenbäckia, joka hankkii Sotkaniemen vuonna 1934.

Koska kyse on kruununtilasta, valtiolla on sanansa kaupanteossa. Uuden isännän on rakennettava tila uudestaan, hankittava karjaa ja raivattava lisää peltoa, ennen kuin hän voi lunastaa sen itselleen.

Stenbäckilla on siihen varoja, sinnikkyyttä ja sopivasti multaa kynsien alla. Maanpakovuosinaan hän on perehtynyt viljelyyn ja ymmärtää jotain karjanhoidostakin.

Uusi isäntä alkaa nostaa Sotkaniemeä sen minkä työkiireiltään ehtii.

Ne helpottavat vuonna 1940. Silloin Stenbäck jättää virkansa Suomen Matkailijayhdistyksessä terveydellisistä syistä.

Hänen aloittaessaan yhdistyksellä on ollut omaisuutta noin 160 000 markkaa. Vuonna 1938, ennen talvisodan tuhoja, tase on hiponut jo 27 miljoonaa.

Siksi on paikallaan, että loistohotelli Kämpissä kesällä 1940 pidettävissä läksiäisissä lauletaan Stenbäckille: ”Yhdistystä johtaa, sormeaan vain nostaa. Pohjan periin, nienten neniin, nousee hotellit

Sitten syödään canapee-leivoksia, kilpikonnalientä ja vasikanselkää suurlähettilään tapaan.

Väistyvä pääsihteeri saa matkailijayhdistykseltä myös läksiäislahjoja: tammahevosen, vasikan, eläkkeen ja 50  000 markan lainan.

Niiden kera Stenbäck palaa erämaatilalleen.

Pian Sotkaniemeen ajetaan suuri tukkilanssi. Puut ostanut isäntä piirtelee millimetripaperille pohjakuvaa tulevasta kartanosta, josta tulisi niin suuri, että siihen voisi majoittaa matkailijoita.

Mallitila sähkövaloilla

Valtava päärakennus jää lopulta paperille, mutta pienempiä nousee – paikallisten ihmetykseksi jopa tuulisähkölaitos.

Tornin nokkaan kiikutettava mylly jauhaa sopivalla säällä virtaa peukalonpään kokoisiin lamppuihin, jotka antavat valontuikahduksen pirttiin ja talousrakennukseen.

Kun inarilainen Hilma Kaarret (sittemmin Hastrup) tulee apulaiseksi 1942, Sotkaniemi on jo mallitila.

Kasvimaat työntävät muun muassa perunaa, sipulia, porkkanaa, silpohernettä, persiljaa, tilliä, kaalia, naurista ja lanttua. Kukkapenkeissä kasvaa kehäkukkia ja pellolla heinän lisäksi rehukauraa lehmille, lampaille ja hevoselle. Paadar antaa kalaa, metsä riistaa ja tervanpoltto kyllästettä omiksi tarpeiksi.

Muutama paikallinen ahkeroi Stenbäckin rinnalla tilan töissä.

He oppivat tuntemaan isännän vaatimattomana herrasmiehenä, joka kitkee innolla kasvipenkkejä ja saattaa lypsää lehmän siinä kuin piikakin.

Stenbäck voittaa puolelleen myös naapurit. Sotkaniemen ovet ovat aina auki lapintalojen väelle, joka kyläilee erityisen ahkerasti jouluaattona.

Vieraita käy kauempaakin, pääkaupunkia ja ulkomaita myöten: herroja ja rouvia, jotka ihastelevat vieraskirjassa keidasta keskellä erämaata.

Idylli särkyy vasta syksyllä 1944. Silloin Lappi joutuu sodan jaloista evakkoon. Stenbäck suuntaa Helsinkiin.

Elämäntyö raunioiksi

Kesällä 1945 tuleva akateemikko Ilmari Hustich palaa tutkimusmatkaltaan Utsjoelta läpi poltetun Inarin.

Sattumalta hän törmää Wolter Stenbäckiin, joka istuu Inarin matkailuhotellin raunioilla. Vuonna 1937 avattu hotelli on saksalaisten jäljiltä tuhkana, kuten lähes koko Lappi.

Sota on vienyt Suomen Matkailijayhdistykseltä sen lippulaivat, Pohjanhovin ja Pallastunturin hotellit, pienemmistä majoista puhumattakaan. Petsamo on menetetty viholliselle kokonaisuudessaan.

Stenbäckin elämäntyö on pyyhkäisty sananmukaisesti maan tasalle.

Sota on osannut syrjäiseen Sotkaniemeenkin. Vaikka seinät ovat yhä pystyssä, joka puolella näkyy hävitys. Paikat on sotkettu ja irtaimistoa rosvottu.

Isäntä on keräillyt säästyneitä tavaroita ja saanut rahdattua ne Inariin. Siellä ne nostetaan kuorma-autoon, joka lähtee kohti etelää.

Stenbäck nousee itse hyttiin. Hän on lupautunut Aulangon hotellinjohtajaksi. Sotkaniemen tilan hän myy myöhemmin tuttavilleen, makeistehtailija Karl Fazerin jälkeläisille.

Lapin matkailun salaperäinen isä palaa tunturien takaa etelään samaa reittiä kuin on tullut juhannuksena 1921.

Yhtä vaiteliaana ja totisena, ja arvaamatta, että sodan jälkeen kestäisi kymmeniä vuosia, ennen kuin Lapin matkailu olisi saatu uudestaan samaan kukoistukseen kuin hänen aikakaudellaan.

Kuka?

C. Wolter Stenbäck

Koko nimeltään Carl Wolter Stenbäck.

Syntyi Tyrväällä 13. joulukuuta 1884, kuoli 2. joulukuuta 1956 Porvoossa.

Isä Edward oli lääkäri ja pohjalaista sivistyssukua, äiti Sofia (o.s. Ramsay) aatelissukua.

Avioliitossa englantilaisen Mary Longmanin kanssa vuodesta 1919 vuoteen 1926, jolloin puoliso kuoli. Liitto jäi lapsettomaksi.

Vangittiin sortokautta vastustavana aktivistina Pietarissa syksyllä 1907 ja tuomittiin karkotettavaksi kolmeksi vuodeksi Pohjois-Venäjälle. Karkasi sieltä jo keväällä 1908 ja jatkoi elämäänsä maanpaossa Saksassa,Tanskassa, Englannissa, Ranskassa ja Italiassa.

Palasi itsenäistyneeseen Suomeen 1918 ja työskenteli Suomen paperitehtaiden yhdistyksen osastopäällikkönä, ennen kuin valittiin Suomen Matkailijayhdistyksen pääsihteeriksi 1921.

Hankki 1934 Sotkaniemen tilan Inarin Paadarista. Muutti asumaan sinne vakituisesti 1940 jätettyään työnsä pääsihteerinä.

Palasi etelään sotien jälkeen ja työskenteli 1945–1947 hotellinjohtajana Aulangolla Hämeenlinnassa. Myi Sotkaniemen tilan 1948 Fazerin suvulle, jolla se on yhä.

Asui viimeiset vuotensa Helsingin Kulosaaressa sekä Porvoon liepeillä Kullåssa. Haudattu Kulosaareen.