Vietin pääsiäisen siivoten. Pyyhin pölyjä, järjestelin tavaroita, pesin astioita, imuroin, moppasin ja tein kaakeleista jälleen puhtaita. Kaiken tämän tein hoivakotiin siirtyneen sukulaiseni luona.
On täysin eri asia siivota omassa kodissa kuin jonkun toisen asunnossa. Siivous sukulaiseni asunnossa oli kuin seikkailu. Huomasin tuon tuostakin miettiväni, mitä asunnon omistaja oli ajatellut tallettaessaan asioita.
Sodan kokeneen sukulaisen suhde materiaan erosi omastani. En voisi kuvitella säästäväni kerran käytettyjä servettejä tai rikkinäisiä vaatteita. Toisaalta minulla on epäilemättä paljon enemmän turhia tavaroita kuin hänellä.
Huoli siitä, että hukumme jätteeseen ja materiaan, konkretisoitui. Mikä meille on tarpeellista ja arvokasta? Mitä haluamme jättää jälkeemme ja mitä jää jälkeemme väistämättä?
En halua, että omat lapseni kenties joskus siivoavat jälkeeni muovirasioita ja muistilappuja tai vanhoja joogamattoja ja vatsarullia. Entä sukulaiseni vanha kierrevatkain, jonka juuri pelastin. Kestääkö se vielä minun jälkeeni lasteni käytössä vai joutuvatko lapseni kierrättämään sen ehkä tarpeettomana metallinkeräykseen?
Pelastin sukulaiseni asunnosta jotakin, mitä en välttämättä tarvitse. Kuitenkin, kun otan kiinni kuluneesta puukahvasta ja kuvittelen itseni vatkaamassa kermaa, tuntuu hyvältä. Miksi?
Miten vähentää tavaraa? Miten omistaa vain tarpeellista ja minimoida oma jätteentuotto? Hellaakosken ajatus vapaasta kulkijasta muotoutuisi nykypäivänä kenties jotenkin näin: "Ken tavaran kaappinsa sulkee, tavaran on vanki. Vapaa on vain minimalistin arki.”
Minimalismiin pyrkiminen ei kenties ole ainoa ratkaisu vaan se, että löytää keskitien materian haalimisen ja vaalimisen väliltä. Vaatii viitseliäisyyttä ja jaksamista kierrättää kaikki omat jätteensä, mutta uskon vakaasti, että meistä jokainen voi omalta osaltamme tehdä tällä tavalla osuutensa maapallon pelastamiseksi. Viitseliäisyydessä me voisimme ottaa mallia sodan kokeneelta sukupolvelta. Vaatii nimittäin viitseliäisyyttä sekin, että säästää ne servetit!
Hetkellisesti tavarasta pääsee irtaantumaan luonnossa. Luonnossa huomio keskittyy oleelliseen eikä mukana jaksa kantaa liikaa. Toisaalta ne tavarat, jotka mukaan valikoituvat täytyy harkita tarkkaan. Tavaroilla ja tekemisellä on tarkoitus. Luontoreissuja voi kuvata vähätavaraisiksi viitseliäisyysretriiteiksi ja tarkoituksenmukaisuuden ylistykseksi.
Jokainen luontokokemus on vähintään yhtä suuri seikkailu kuin siivous toisen ihmisen asunnossa. Seikkailuista luonnossa jää parhaimmillaan mieleen muistoja, jotka aktivoituvat uudelleen tuoksujen ja tuntemusten myötä ilman, että tarvitsee materiaa edes kuluneen puukahvan vertaa.
Suosittelen rohkeasti kokeilemaan. Mikäli et pidä siivouksesta, pidät todennäköisesti siitä huolimatta seikkailusta luonnossa.