Luin lapsilleni Karin Erlandsonin kirjaa Helmenkalastaja, joka oli mielestäni kaunis, herkkä ja kiinnostava tarina. Harmikseni lapseni pyysivät minua lopettamaan sen kesken, vaikka olimme päässeet jo yli puolivälin. Vaihdoin suosiolla hölmöläissatuihin ja ostin iltarauhaa halvalla.
Helmenkalastajan tarina jäi kuitenkin elämään mieleeni ja luettuani sen loppuun huomasin yhä miettiväni sen sisältöä ja tarinan sanomaa. Mitä minä kaipaan? Mitä lapseni kaipaavat? Kannattaako ihmisen kaivata?
Minä kaipaan luontoon lähes joka päivä. Kaipaan hiljaisuutta, vaikka olen sosiaalinen, ja kaipaan rauhaa, vaikka olen aktiivinen. Joku voisi neuvoa minua etsimään nämä asiat itsestäni.
Koen että hiljaisuus ja rauha löytyvät sisältäni, mutta parhaiten pääsen niihin kiinni luonnossa. Huomaan, että etenkin ennen pidempiä reissuja mieleni haaveilee tulevasta, ja usein iltaisin ennen nukahtamista siirryn jo mielikuvissa tulevaan retkikohteeseen.
Viime keväänä haaveiluni alkoi elää myös päivän aktiivisimpien tuntien aikana, kun katselin ensimmäistä kertaa muiden vaeltajien videopätkiä tulevasta retkikohteestani. Videoiden katselu ei onneksi poistanut haaveitani, mutta todennäköisesti lisäsi jännitystä (jopa liikaa).
Tulevaisuudessa pitäydyn mielikuvamatkailussa ilman videoita. Silloin todellisuuden kohtaaminen on taruakin ihmeellisempää.
Entä lapseni, mitä he kaipaavat. Sen syvällinen pohdinta voisi olla kiperää, ellen olisi vasta käynyt erästä Whatsapp-keskustelua rakkaan ystäväni kanssa.
Olimme viettäneet viikonlopun Pohjoisessa ystäväperheemme luona. Kuten tavallista, meille kaikille tuli eroahdistusta ja krapula, vaikka kukaan perheestämme ei ole enää taaperoiässä eikä alkoholia viikonlopun aikana nautittu.
Ainoa, millä saatoin lapsiani lohduttaa oli se, että on onni, kun on niin rakkaita ystäviä, joita kohtaan voi tuntea kaipausta.
Uskoakseni kollektiivinen kaipauksemme liittyy ystävien lisäksi myös vahvasti paikkaan, jossa ystävämme asuvat. Heidän kotinsa ympärillä avautuu luontoympäristö, johon kaipaa helposti. Ympäristö, joka luo lapsen näkökulmasta mahdollisuudet kaikkeen. Olen siis onnellinen siitä, että lapseni kaipaavat ja että saan itsekin kaivata.
Helmenkalastajassa todetaan “En tajua, miten kukaan voi kaivata sitä, ettei koskaan enää kaipaisi”. Itse toivon, etteivät lapseni koskaan lakkaa kaipaamasta.
Toivon etteivät he koskaan menetä sitä kosketusta luontoon, joka saa heidät kaipaamaan. Omalla kohdallani olen päätökseni tehnyt. Hetkessä elämisen ja tavoitteiden asettelun ristiaallokossa minä olen päättänyt kaivata.