Kaikkea tietoa ei löydy googlaamalla ja netistä. Oman tai vanhempien kotikunnan historiasta saattaa poimia hajanaisia sirpaleita sieltä ja täältä, mutta kokonaiskuva hahmottuu vasta kirjan kansien sisältä.
Kuntien historiateosten kokoaminen on vuosien työ ja vaatii tekijöiltään vankkaa ammattitaitoa. Yleensä kirjoittajia on useita, vaikka lopullisesta toimitustyöstä vastaisi yksi ihminen.
Valtavan urakan lopputulos ei vanhene hetkessä, mutta julkistamisvuoden jälkeen valitettavasti kohtalona on usein unohdus.
Meri-Lapin kuntien nettisivuilta ei löydä tietoja julkaistuista historiateoksista – paitsi Tervolasta, joka kertoo tuoreen kirjan ostomahdollisuuksista ilmoitustaulullaan.
Vuonna 1997 julkaistua Keminmaan historiaa voi yhä ostaa, mutta ei enää kunnasta, jossa on jäljellä vain arkistokappaleita. Seurakunnassa riittää vielä varastoa kaupankäyntiin. Tämä selvisi vasta soittamalla kuntaan ja seurakuntaan, kun tein aiheesta lyhyttä juttua (Lounais-Lappi 12.8.).
Kirjakaupoista kumpaakaan teosta on turha etsiä. Kunnilla ei tietysti ole juuri varoja markkinointiin tai isoihin painosmääriin. Digitalisaatio on helpottanut tilannetta siten, että kysynnän mukaisten lisäpainosten ottaminen on melko yksinkertaista ja e-kirjan julkaiseminen mahdollista.
Kysyntää ei kuitenkaan synny, ellei mahdollinen ostaja edes tiedä näiden laadukkaiden ja kiehtovien paikallishistoriikkien olemassaolosta.
Tutkijat ovat kahlanneet salapoliiseina arkistoja, eivät vain paikallisesti, vaan tarvittaessa pitkin Eurooppaa. Vanhin Tervolaa esittävä valokuva esimerkiksi löytyi Firenzestä.
On yhtä aikaa koomista mutta ennen muuta traagista, että vaivannäön tulos uppoaa itsekin arkistoihin, josta kiinnostunut löytää sen vain omalla salapoliisityöllään.
Historiateokset näet ovat kaikkea muuta kuin kuivakoita tai tylsiä. Nykysuuntaus nostaa päähenkilöksi tavallisen ihmisen, ei harvoja merkkihenkilöitä.