Kuntavaaleihin on aikaa vajaat kolme kuukautta. Puolueiden on jätettävä ehdokashakemukset keskusvaalilautakunnalle helmikuun loppuun mennessä. Ehdokashoukuttelu käy kuumana, kun puolueet pyrkivät saamaan parhaat voimansa vaaliestradille.
Tulostakin on tullut. Iso joukko kansanedustajia on lähdössä ehdokkaaksi. Ehdolle on lupautunut myös yhdeksän ministeriä ja pari miettii vielä asiaa. Se on paljon, kun hallituksessa on vain neljätoista ministeriä.
Kuntavaalit toimivat kenraaliharjoituksena ensimmäisille maakuntavaaleille, jotka ovat edessä 2018. Vaikka vaalien poliittinen merkitys on vielä arvoitus, puolueet haluavat varmuudella niihinkin parhaan, mahdollisen ehdokaslistan. Moni kansanedustaja ja osa ministereistäkin lupautunee kisaan mukaan, jos ei oman niin sitten puolueen edun takia.
On täysin mahdollista ja jopa todennäköistä, että tulevien päättäjien joukossa on politiikan ikiliikkujia, jotka selailevat tärkeitä papereita valtioneuvoston ja eduskunnan lisäksi kunnan ja maakunnan päättävissä elimissä.
Äänestäjä saattaa ihmetellä, miten politiikoilla riittää energiaa ja aikaa tähän kaikkeen. Eikö kansanedustajan työ tarjoa riittävästi haastetta ja puuhaa, kun eduskunnan pulpetista näyttää ehtivän moniin muihinkin pöytiin?
Valtakunnan tason poliitikkojen pyrkiminen paikallistason päättäviin elimiin on Suomessa tavallista, mutta muualla Euroopassa harvinaisempaa. Joissakin maissa sitä ei siedetä lainkaan. Tosin syy ei ole loppuunpalamisen, vaan vallankäytön keskittymisen pelko.
Kansanedustajat tapaavat selittää kuntapolitikointiaan sillä, että näin he voivat seurata paikan päältä eduskunnan työstämien lakien toimivuutta kentällä. Harvempi tuntuu näkevän kaksois- tai kolmoisroolissa rooliristiriitoja, joita voi syntyä, kun lainlaatija ryhtyy kakkos- tai kolmostoimessaan toimeenpanemaan tai vastustamaan laatimiaan normeja. Puolueet tavoittelevat vaaleissa suurinta, mahdollista äänimäärää. Helpoin, halvin ja äänestäjän kannalta halpamaisin keino saavuttaa tavoite on houkutella ehdokkaaksi vankkaa kansansuosiota nauttiva kärkipoliitikko, vaikka tiedossa olisikin, ettei hänen aika riitä kaikkeen.
Suomi on vähäväkinen maa, missä poliitikkoja tai sellaiseksi pyrkiviä on kohtuullisen vähän. Tämä tuo omat rajoitteensa vaalien ehdokasasetteluun, mutta se ei saa johtaa siihen, että yhdet ja samat henkilöt päättävät kaikesta kaikkialla. Tällainen toiminta heikentää politiikan läpinäkyvyyttä ja samalla sen uskottavuutta.