Vaihtelevaa pilvisyyttä.
Grafiikan tekeminen vaatii aikaa ja vaivaa. Tekijöiden käyttämät värit ovat harvemmin ratkiriemukkaita.
Liekö tämä pikkutarkkuus sitten syynä grafiikan maailmassa vallitsevaan melankoliaan?
Painolaatalla saadaan painettua syvän samettinen musta. Hämyiset sävyt hallitsevat lopputulosta, runollisuus aihepiiriä. Lopputuloksen aikaansaamiseen liittyy ripaus taikuutta. Sen takia taiteilijat rakastavat nähdä grafiikan eteen vaivaa.
Väinö Rouvisen Kesäpuistossa salaperäinen lehvästö vetää puoleensa. Siellä liikkuu jotain.
Riitta Moilasen Kärsimysruusu hehkuu iltaruskon väreissä.
Timo Aallon väriserigrafiassa Viite saamme etsiä yksityiskohtaa mustan neliön sisältä. Ja tuo tunneli on sukeltamiseen asti pehmeä.
Puugrafiikalla saadaan aikaan kovempaa ja julistavampaa asiaa. Tapio Tapiovaara kertoo jyrkän julistemaisella tavalla ihmiskunnan raakuudesta. Jana jatkuu Kristuksen ristiinnaulitsemisesta Vietnamin sotaan. Mieltymys väkivaltaan on sisäistä.
Ina Collianderin enkelit rinnastuvat Merja Aletta Ranttilan onnettomiin äitihahmoihin.
Vaikuttavampi esitystapa löytyy kuitenkin Jalmarin Ruokokosken hyvin pelkistetystä vedoksesta Kipeä. Tyhjä katse kertoo häpeästä.
Onneksi Olli Moision rempseämpi emäntä rusketusraitoineen näyttää, ettei naisenkaan elämä ole pelkkää helvettiä. Poikamiestyttö elää omissa jouluisissa unelmissaan.
Huumoriakin siis löytyy. Sitä jatkavat Sirkku Ketolan viattomat enkelit sekä Väinö Suopajärven vanhapiika, joka saa viimeinkin kyytiä.
Aimo Taleva esittää, miten serigrafian keinoin saadaan geometriset kuviot elämään ja leikkimään.
Kokonaisuutena Vaihtelevaa pilvisyyttä on seikkailu. Se tutustuttaa erilaisiin tekotapoihin, mutta johdattaa myös satumaisiin mielenmaisemiin.
