Pride-kuukauden jälkeen haluan kirjoittaa teille, meille, seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kuuluville.
Vaikka pride-kuukauden kuuluisi olla levähdyspaikka arjen syrjinnän keskellä, on se monesti raskaampi kuin mikään muu aika vuodesta. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuvaa vihapuhetta saa lukea niin sosiaalisen median kommenttikentistä kuin lehdistä. Samaan aikaan saa olla korjaamassa mitä yllättävämpiä väitteitä prideistä.
Pride-kuukausi tuntuu järkyttävän cis-heteroiden maailmaa, kun seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt näkyvät ja kuuluvat maailmassa. Hyvän Homon etikettiin kun kuuluisi pysyä hiljaa vuoden ympäri, kertoa vihaavansa "pride-ideologiaa" ja sateenkaarilippuja.
Minun mielestä meistä jokaisen pitäisi olla vähän vähemmän Hyvä Homo. Kertoa työpaikan kahvipöydässä lastenhankinnasta, kävellä käsi kädessä kadulla, pysähtyä pussailemaan, laittaa sateenkaaripinssi rintaan ja ilmentää itseämme kuten haluamme.
"Olisipa vanhempi, joka rakastaisi ehdoitta", luki erään nuoren kyltissä Helsinki Prideillä. "Tää on ainoa viikko vuodesta, kun voin olla oma itseni", totesi toinen nuori Border Prideillä. "Oon halunnut tulla tänne aina, en oo vaan aiemmin uskaltanut", sanoi vanhempi ihminen Arctic Prideillä.
Tätä kaikkea on pride, tätä on meidän yhteisö – rakkautta ja turvaa, valittu perhe, kun oma ei kykene rakastamaan oman vihansa läpi. Minä haluan sinun muistavan, että olit missä vaiheessa elämääsi vain, niin et ole yksin. Meitä on muitakin, me tuetaan toisiamme, me voidaan olla toistemme perhe.
Meidän ei tarvitse olla Hyviä Homoja ollaksemme osa yhteiskuntaa. Me saadaan jokainen olla ja elää omalla tavallamme. Ja silti meistä jokainen on tärkeä, rakas ja hyvä. Juuri sinä olet tärkeä, rakas ja hyvä.
Ja ei me minnekään hävitä, vaikka meidät haluttaisiin kieltää. Se näkyi Budapestissä, jossa marssi ennätysmäärä ihmisiä kielloista huolimatta. Pride on aina ollut mielenosoitus, se on kapinaa, se on taistelua elämästä. Eikä se lopu koskaan.