Tositilanteessa vain USA:n asevoimat ehtisivät apuun Itämerellä Ulkoministeri Timo Soini (ps.) sen viimein tiistaina paljasti: Suomen salarakas on sittenkin Yhdysvallat. Eikä sotilasliitto Nato, kuten nykyinen europarlamentaarikko Liisa Jaakonsaari (sd.) eduskuntakeskustelussa vuonna 2004 väitti.
Soini käytti salarakasvertausta puhuessaan Yhdysvaltain merkityksestä Pohjois-Kymen Paasikivi-seurassa. Helluntaiheilaa ei ole näinä viikkoina muutenkaan edes yritetty peitellä, pikemminkin päinvastoin: USA:n ratsuväen panssaroidut ajoneuvot vierailevat Suomen maavoimien harjoituksissa, yhdysvaltalaishävittäjät lentävät Suomen ilmavoimien kanssa ja presidentti Sauli Niinistö vierailee Valkoisessa talossa jo toista kertaa tänä keväänä.
Suhde ei silti ole niin tuore kuin miltä se ehkä näyttää. Jo pelkät asejärjestelmät 1990-luvulla hankituista Hornet-hävittäjistä alkaen sitovat Suomen puolustamisen Yhdysvaltoihin, vaikka toistuvista kohuista voisi luulla yhteistyön edenneen hyvinkin salassa.
Sitä ei kerrota, mitä on luvattu
Mikä Atlantin takaisessa salarakkaassa sitten Suomea kiehtoo, paitsi ne jo ostetut aseet, joiden käyttö ei ilman suhteen jatkamista onnistu? Se, että Yhdysvallat on paitsi maailman suurin asemahti myös ainoa läntinen toimija, joka pystyisi tarpeen tullen nopeasti vastaamaan Venäjän liikkeisiin Itämeren alueella.
Naton monenkeskinen päätöksentekojärjestelmä on siihen liian hidas, vaikka pitkittyneessä konfliktissa Nato-maat olisivat yhdessä suuri voimatekijä.
Myös Nato-jäsenyyden hakeminen olisi monivaiheinen prosessi, kun taas Yhdysvallat voi valita liittolaisensa milloin tahtoo. Nato-standardoitu ja -harjoitettu Suomen Puolustusvoimat voisi tosipaikan tullen sotia USA:n rinnalla, kun niin päätettäisiin.
Suhteen laatua ei enää tarvitse arvuutella, niin määrätietoisesti sitä nyt esitellään. Mutta se, mitä kaikkea toiselle oikeasti on luvattu tai lupaamatta, jää tässäkin suhteessa osapuolten omaan tietoon.