Mie olen Nätti-Jussi. Kuolin jo vuonna 1964, mutta sen jälkeenkin on urakkaa piisannu.
Halusin hommikseni täällä taivaassa revontulien sytyttelyt ja sävyttelyt ja helposti sain. Sen jälkeen kun Pietari erehty asiasta minun kanssa kortille. Se on aivan onneton lappumies. Silti Pietari kerää täällä joka päivä tuppiringin kasaan, ja siellä kuulkaa tarinat lentää. Ja ne kaikki on taivahan tosia. Eikä ne muunlaisia voisi täällä ollakaan.
Kattokaapas kun ihminen pääsee veräjästä tänne Eedenin puolelle, niin samassa siitä häipyy kaikki pahat vinkeet. Niin kuin taikaiskusta. Poks vaan lähtee valehtelemisen taito, pahan puhumiset ja vihanpito. Ja muutkin sielun ja ruumiin vammat ja puutokset.
Minultakin rupesivat kääntämään tätä toista koparaa oikeinpäin, mutta sain estettyä. Sanoin että top top, että ei tämä mikään puutos ole. Että enemmän tästä on minulle hyötyä ollut kuin haittaa. Ja niin on varmasti täälläkin.
Ja oikeassa olin. Näitten jalkojen ansiosta mie vaihdan nyt paikkaa paljon säpäkämmin kuin muut. Muut kun latkuttaa menemään noilla siivillään hissun kissun vaapulan vissun, niin mie pyyhkäsen ohi niin kuin raketti.
Kattokaapas Nätti on ensimmäinen enkeli, jolla on propelli. Ei muuta kun käännän keskiropan kierteelle niin kuin kuminauhan lennokissa, levitän siivet ja annan mennä. Helppo homma kun jalkaterät on valmiiksi kuin potkurin lavat.
Sama toimi jo maan päällä. Näitten potkurikoparoitten ansiosta mie olin ensimmäinen ihminen, joka sukelsi pohjoisnapajäätikön ali ilman happilaitteita. Ainoastaan Hetta-Erkki Vuotsosta on sittemmin pystynyt samaan.
Niin joo. Siihen taivahan tosi -tarinaan. Yksi päivä tuppiringissä tuli puhe siitä, mikä on paras joululahja, minkä on saanut ja minkä on antanut. Mie sanoin, että kyllä paras, minkä olen saanut oli se viidenkymmenen metrin etumatka, kun karkasin huutolaiskläppinä julmasta isäntätalosta. Ja paras, minkä olen antanut, on varmasti tuo Lapin lisä ja sen luovuttaminen vapaaseen käyttöön. Ja tietenkin hyvin toimivat revontulet.
No. Siihen korttirinkiin oli ilmestynyt mies, jota en ennen ollut nähnyt. Jotakin tuttua siinä kyllä oli.
Mies alkoi kertoa tarinaa siitä, miten hänellä tuo paras saatu ja annettu lahja liittyi yhteen ja samaan hetkeen. Muinoin Karstulassa. Kiinnostuin heti. Miehän olen Karstulasta pois.
Miehellä oli tosi terävä muisti. Kertoi, että oli viettänyt vuoden 1889 joulun Karstulan herraskartanossa, isäntäväen vieraana. Kartanon isäntä oli kuulemma miehen vanhoja oppilaita Hälssingin universiteetistä.
No herratunaika. Olin jo höläyttää, että miehän olin myöhemmin paljastunut tuon saman pariskunnan jälkeläiseksi. Mutta maltoinpa vielä pitää suuni kiinni ja kuunnella tarinan loppuun.
Mies kertoili hyvin hauskasti tuosta joulunvietosta. Oli syöty hyvin ja juotu hyvin. Oli käyty rekiajelulla kauniissa talvimaisemassa, oli naurettu ja liikututtu. Oli jaettu lahjoja puolin ja toisin. Ja laulettu. Oli mukava kuulla isäni ja äitini onnellisesta joulusta ajalta, jolloin itse en ollut vielä syntynytkään. Ja voi tavaton, miten tuo mies osasi kertoa. Nauroin välillä aivan katketakseni. Kunnes tarinan loppu iski ilmat pihalle.
Aattoillan päätteeksi talon isäntä oli nimittäin sammahtanut punsseihinsa, ja vieras ja talon emäntä olivat sitten ajautuneet ihanaiseen armasteluun. Ja tuota hetkeä mies piti parhaana koskaan saamanaan joululahjana. Eikä siinä vielä kaikki. Jälkeenpäin rouva oli kirjeitse kiitellyt miestä tämän lahjasta. Kartanoon oli nimittäin viimeinkin tulossa jälkeläinen, jota kauan ja hartaasti oli toivottu, muttei vain kuulunut ollut.
Just. Yhdeksän kuukautta tuon joulun jälkeen kartanon rouva pyöräytti Karstulan sairaalassa sangen suulaan poikalapsen. Erään Nätti-Jussin. Minut.
Älysin viimein kysyä miehen nimeä ja hän vastasi että: Zacharias Topelius. Sitähän minäkin. Eihän Nätin oikea isä voinut kukaan muu ollakaan kuin Suomen satusetä.
Ja jo vain meillä on sen jälkeen täällä isä-poika-raatia piisannu. Ja tämä on taivahan tosi.
