Ma­sen­nuk­sen surkeus kyl­läs­tyt­ti ro­va­nie­me­läis­tä Maiju Saik­kos­ta – niinpä hän teki hauskan ma­sen­nus­näy­tel­män

Masennus ei naurata, mutta sille ja sen lieveilmiöille voi nauraa, lupaa tuore näytelmä.

Masennusnäytelmän käsikirjoitus perustuu masennuspotilaiden kokemuksiin, Maiju Saikkonen sanoo. Itseään hän ei käsikirjoittanut näytelmään mukaan, koska ei halunnut muiden joutuvan terapeuteikseen.
Masennusnäytelmän käsikirjoitus perustuu masennuspotilaiden kokemuksiin, Maiju Saikkonen sanoo. Itseään hän ei käsikirjoittanut näytelmään mukaan, koska ei halunnut muiden joutuvan terapeuteikseen.
Kuva: Pekka Aho

Nyt ei jaeta tyhjyyttä kumisevia tsemppilauseita eikä huokailla sankarillisten toipumistarinoiden äärellä. Lapin ylioppilasteatterin Aika hauska masennusnäytelmä tuo lavalle masennustarinat sellaisina kuin niitä tälläkin hetkellä eletään tuhansissa kodeissa halki maan.

Näytelmän käsikirjoittanut ja ohjannut Maiju Saikkonen on huomannut, että monelle on vielä arka paikka se, saako masennukselle nauraa.

– Juuri siksi tämä pitää tehdä, ettei kenenkään tarvitsisi olla masennuksen kanssa yksin ja täysin hukassa.

Jos masentunut luulee olevansa vaivansa kanssa yksin, hän on erittäin väärässä. Masennus on erittäin yleistä, mutta valitettavan harva osaa sen kanssa toimia.

Saikkonen on opetellut masennuselämää pitkän kaavan mukaan. Hän pohtii, että jotain on vuosien aikana ilmeisesti mennyt hyvin, sillä häneltä ja hänen puolisoltaan on kysytty jopa neuvoja siihen, miten parisuhde ja masennus voivat elää turvallisesti rinnakkain.

Maiju Saikkoselle masennus puhkesi ensimmäisenä yliopistovuonna hurjan ihmissuhteen myötä. Hän kuitenkin uskoo, että ainekset sairastumiseen olivat kasassa muutenkin. Yksi niistä oli vaikeus sopeutua yliopisto-opiskeluun.

Oman opintopolun pitkäjänteinen suunnittelu ja siihen sitoutuminen olikin liki totaalinen vastakohta sille, missä ympäristössä Saikkonen aikanaan kasvoi. Ystävän tulkinnan mukaan hän eli lapsuutensa Astrid Lindgrenin kirjoissa.

– Ja niin elinkin! Minä olen uittanut kaarnalaivoja kylän läpi virtaavassa purossa ja lähtenyt pulkkamäestä kotiin, kun äiti soittaa torvella tiettyä sävelmää. Ja kun kävelin kylätietä pitkin, jostain risteyksestä mukaan saattoi liittyä joku naapurin koira, Saikkonen maalailee ja vakuuttaa, että tämä maalaus oli totta 1990-luvun Laukaassa.

Tuore yliopisto-opiskelija jäi lopulta masennuksensa kanssa yksin, vaikka yritti saada apua. Jonot terveyspalveluihin olivat pitkät, henkilökunta vaihtui ja häneltä odotettiin omatoimisuutta, johon voimat eivät riittäneet. Viimein äiti kysyi lupaa ilmoittaa tytöstään kaupungin etsivään nuorisotyöhön, ja sen myötä joku otti ohjat siitä, että hoito saatiin alkuun.

– Minä tarvitsin nimen omaan konkreettista apua, en niinkään keskustelua, Saikkonen sanoo.

Masennuksen hoidon ohella Saikkosella todettiin tarkkaavaisuushäiriö.

Aika hauska masennusnäytelmä vyöryttää katsojille koko liudan masennuselämää tunkeilevista terapeuteista ulko-oveen, josta ei pääse ulos.
Aika hauska masennusnäytelmä vyöryttää katsojille koko liudan masennuselämää tunkeilevista terapeuteista ulko-oveen, josta ei pääse ulos.
Kuva: Pekka Aho

Nyt Saikkonen iloitsee siitä, että hän on toipunut niin, että jaksaa hoitaa keskimäärin kaksi asiaa päivässä.

– Masennuksessa mieli tuottaa hirveästi roskaa ja olen huomannut, että sen seulomiseen menee paljon energiaa, hän sanoo.

Opinnot etenevät hitaasti, jo kahdeksatta vuotta. Saikkonen miettii, että maisteriksi hän ei ehkä koskaan valmistu, mutta kandidaatin tutkinto toivottavasti valmistuu parin vuoden sisällä.

– Ei minulla ole kyllä aavistustakaan, miten se tehdään, hän sanoo.

Yliopistotutkintoa enemmän puoleensa vetää teatterityö. Läpi pahimpien masennusvuosien se oli asia, jonka parissa Saikkonen jaksoi olla ja jopa työskennellä.

– Minä oikein vastuutin itseäni projekteihin, sillä tiesin, että minun on parempi sitoutua johonkin.

Maiju Saikkosen mukaan masennus on monelle tuttua, mutta liian harva osaa sen kanssa toimia.
Maiju Saikkosen mukaan masennus on monelle tuttua, mutta liian harva osaa sen kanssa toimia.
Kuva: Pekka Aho

Teatteritöissään Saikkonen haluaa antaa äänen niille, joiden ääni ei muuten kuulu. Aiemmin hän on käsitellyt muun muassa aborttia. Abortin tehneitä haastatellessaan hän huomasi, että heidän puheoikeutensa tuntui hyvin rajatulta.

– Muiden reaktiot olivat olleet yleensä sellaisia, että miksi teit abortin, jos se niin harmittaa. Tai että jos teet abortin, se ei saa harmittaa.

Mielenterveysongelmissakin hän näkee asianosaisten ohi puhumista. Saikkosen mukaan tilanteessa on samaa, mihin kiinnitti huomiota jo vuosia sitten, kun kuunteli seurakuntanuorten tilaisuuksissa todistuspuheenvuoroja.

– Mietin jo silloin, että miksi näissä on aina oli-tilanne. Miksi ei ole oli-tilanne, joka myös on edelleen?

Hän pitää tärkeänä muistaa myös sen, että mielenterveysongelmista ei niin vain toivuta, vaikka tahtoa olisikin. Hänen mukaansa ihmisen koko identiteetti voi perustua masennukseen, jos diagnoosi on tehty hyvin nuorena, jolloin kasvun ja identiteetin kehittymisen vuodet ovat vasta edessä.

– Yksi ystäväni sanoikin, että mihin hän parantuu, kun koko identiteetti on kasvanut kiinni tähän sairauteen, Saikkonen havainnollistaa.

Ilmoita asiavirheestä