Lukijan palstalla on käyty mielenkiintoista keskustelua uskon ja järjen suhteesta sekä näihin liittyen maailmankatsomuksista. Keskeisten käsitteiden lähtökohta ja myös tavoitteet ovat jääneet epäselviksi.
Uskontojen perustana on usko yliluonnolliseen, kun eräät toiset maailmankatsomukset korostavat ihmisjärkeen perustuvia luonnollisia selityksiä tapahtumille.
Jumalaan turvaava voi elää hyvää elämää samaan tapaan kuin Jumalan kieltävä ateisti tai asiaan kantaa ottamaton agnostikko, mutta vain kaksi viimemainittua etsivät tapahtumille tieteellisiä perusteita. Tämä ei merkitse sitä, etteikö uskovakin voisi olla pätevä tieteenharjoittaja.
Kaksi sanontaa avaa oivalla tavalla, mistä on kysymys. Tässä yhteydessä korostan, etten ole tieteen harjoittaja.
”Totuus on samalla kertaa sekä suhteellinen että absoluuttinen.” Tieteenharjoittaja ei koskaan pyri täydelliseen totuuteen, mutta saadessaan tutkimuksensa julkaistuksi tiedeprosessiin liittyvien kriteerien mukaisesti, sitä voidaan sanoa sen hetkiseksi parhaaksi ”suhteelliseksi ja siten myös absoluuttiseksi totuudeksi.
Tutkimuksen kautta nousee uusia kysymyksiä ja ongelmia esille, joihin ihmisjärki pyrkii etsimään vastauksia. Tämä oikeuttaa sanonnan ”Mitä suurempi on tiedon meri, sitä pidempi on tietämättömyyden rantaviiva”. Tuskin ihminen koskaan saavuttaa kaikkea tietoa koko maailmankaikkeudesta tai edes itsestään, mutta se vain korostaa ihmiselle kuuluvan järjen ja sen mukanaan tuoman pohdinnan ja siitä nousevan tieteen luonnetta.
Kun erotamme toisistaan uskon ja järjen lähtökohdat ja pyrkimykset, voimme kunnioittaa toisiamme tavalla, joka tunnustaa kaikkien oikeuden olemassaololleen. Näin vältymme sotkemasta asioita keskenään ja puhumasta toistemme ohi. Hän, joka etsii ”kaikkitietävyyttä”, tekee itsestään merkitsemättömän olemassaololleen. Sokrateen sanoin: ” Tiedän vain sen, etten tiedä mitään.”