Vaalien väli on kiusallisen pitkä, kun vaalilupaukset rikotaan. Onneksi media ja kansalaisyhteiskunta toimivat vahteina, jopa “kuninkaantekijöinä” ja vallasta riisujina. Väitän, että muutoksen siemenet kylvetään muuallakin kuin vaaliuurnalla.
Toimittaja Petteri Holma sanoo kannattavansa systeemiä, jossa “vähemmistön osana on vikinä” ("En usko marssin voimaan", LK 17.6.). Hän vähättelee “aktivisteja” viitaten mediassa näkemiinsä protesteihin, joiden muoto ei sovi hänelle.
Vapaan median ja kansalaisyhteiskunnan roolia nakerretaan tällä kaavalla: kyseenalaistetaan, onko sananvapauden tietylle muodolle tilausta. Luodaan mielikuva tolkuttomasta ryhmästä (kiihkot aktivistit ja vinoutuneet toimittajat), joka ei edusta järjen mielipidettä. Isketään kuviteltuun persoonaan, eikä kysellä.
Paneutuvat aktivistit ja toimittajat elävät huomiotaloudessa, jossa nyanssit jäävät usein katveeseen. Kuten hidas ja nopea journalismi katoavat otsikoiden ja maksumuurin taa, aktivistien hiottu ja spontaani kampanjointi lyövät läpi eri tavoin. Syntyy napakymppejä ja huteja. Tähän samastuvat tutkijat, jotka toivovat tulostensa leviävän vääristymättä.
Silti he eivät lyö hanskoja tiskiin. Kenenpä työn hedelmä olisi aina etusivun toimintaohje päättäjille?
Vastuuseen kasvaneen toimittajan ja aktivistin tunnistaa siitä, että vaakakupissa eettinen harkinta ja itse asia voittavat maineen. Kuten toimitus ei hiljene loanheitosta, ei kansanliike sammu, kun sadas kolumnisti toistaa urbaanilegendan nuorista istumassa “vain tiellä” tai kehystää toiminnan luvattomaksi tai tuloksettomaksi.
"Miekkarinuoret” – keski-ikä voi olla 24 tai 64 – kokoustavat, ennallistavat suota, kirjoittavat ja faktatsekkaavat, raportoivat rikoksista ja järjestävät mepeille ja tutkijoille paneelikeskustelun, talkoilevat perheenä. He järjestäytyvät yhteisöchateissa, laskevat päiviä eläkkeelle tai lomalle: vihdoin aikaa aktivismille!
Päättäjätkin uskovat kansalaisyhteiskunnan muutosvoimaan. Siksi he vuotavat päätöksenteon sakatessa tietonsa ketterille kansanliikkeille ja medialle.
Holma vannoo, että parasta on ryhtyä päättäjäksi ja toiseksi parasta äänestää. Hän unohtaa, ettei päättäjäksi aleta ilman tukiverkkoa tai sponsoria. Kenen parhaasta hän puhuu? Monilta uupuu myös äänioikeus –yli miljoona alaikäistä sekä paperittomat ja lainsuojan unohtamat. Onko luonnolla ja holhouksen alaisilla uskottavaa ääntä parlamentissa?
Huonoimpana keinona Holma pitää huutamista. Toivon, että jokainen uskaltaa huudahtaa, kun tarve on. Joku saattaa silloin paljastua tarinan hyvikseksi ja tehdä asialle kanssasi jotain vaalikausien välissäkin.