Henkeni salpautui, kun saavuimme mutkaan, josta näki tunturit. ”Ne, ne… ovat… ”, tuijotin näkymää kaartaen melkein ojaan. Nuori mies nyyhkytti vieressäni. Vilkaisin häntä. Auringon kajo yritti lempeästi silittää hänen murheisia kasvojaan. Tummat kulmakarvat rypistyivät. Kyynel vierähti silmäkulmasta. Olin taas ajaa ojaan. ”Ils ne sont plus rien”, mies kuiskasi kiukun pingoittamalla äänellä. Huokaisin. Enpä olisi ihan tällaista vastaanottoa odottanut. Olimme olleet Emilen kanssa pitempään matkoilla Etelä-Suomessa. Tunturi lähestyi. Se vyöryi vihreästä männiköstä eteemme kuin oksennus. Metsä oli ajeltu kaljuksi. Yhtäkään puuta ei ollut jäljellä.
Pysäköin auton tunturin juurelle. Emile istui jäykkänä penkillään. Kiersin auton toiselle puolelle ja irrotin hänen turvavyönsä. ”Pourquoi Aatu… pourquoi j’ai ma mere imbecile?” Suutelin Emilen otsaa: ”En usko, että äitisi tietää tästä sen enempää kuin mekään. Olen niin pahoillani Emile...” Hän halasi minua ja nousi sitten autosta. Tartuin häntä kädestä. Seisoimme vieretysten tunturin juurella. Se oli kokonaan myllerretty. Tavanomaisesta kauniista lappilaisesta maisemasta ei ollut mitään jäljellä. Puut oli kaadettu. Yksittäisiä onnekkaita yksilöitä kyyhötti siellä täällä. Puun veren haju koski sieraimiin. Ruhot oli jo kerätty pois, mutta oksia, raajoja lojui vieläkin siellä täällä. Eikä siinä kaikki. Keltaisia möhkyräisiä koneita kökötti rinteessä kuin leijonia savannilla, valmiina tappamaan jokainen pieni pilkahduskin elämästä. Näkymä oli kerrassaan surkea. Työntekijät olivat häipyneet koteihinsa ja pesseet kätensä murhatyöstä. Kukapa mistään maisemasta välitti, kun matkailusta ei kertynyt tarpeeksi voittoja muulloin kuin talvisin.
”Äiti haluaa rakentaa kaivoksen. Siksi me tulimme Suomeen. Hän osti tämän paikan yritykselleen”, Emile sanoi minulle suomeksi. Hän porasi tummanruskeiden silmiensä katseen minuun. Hän ei ollut kertonut tätä koskaan aiemmin. En osannut sanoa mitään. Katselin tunturille ja rapsutin sormilla niskaa. ”Pourquoi est-ce que je ne parlais pas pour toi..? Je ne sais pas. Je suis désolé, Aatu. Anteeksi”, Emile katseli kenkiään. ”Ymmärrän. Ulkomaalaiset ovat hyvin kiinnostuneita ostamaan tontteja ja kiinteistöjä Suomesta… mutta että vielä tulla rakentamaan tänne… Mikset kertonut minulle Emile?” tiirailin tunturille. Hän oli hiljaa pitkään, ennen kuin vastasi: ”Kai pelkäsin, että pitäisit minua pahana ihmisenä. Ihmisenä, joka tulee vain ulkoimailta viemään suomalaisten luonnonvarat.” Nyt käänsin katseeni häneen. Hän näytti pieneltä ja heiveröiseltä. Ja niin tavattoman kauniilta. En kestänyt hänen murhettaan, enkä ymmärtänyt hänen syyllisyyden tuntojaan: ”Tiedät, etten arvosta sellaista. Pidän sitä vahingollisena, sillä silloin tuntuu kuin myisimme Suomen pikkupaloissa muille. Mutta ei se liity sinuun mitenkään, Emile. Se on äitisi yritys, joka tätä tekee.” ”Minä olen yrittänyt kääntää hänen päätään. Se ei ole onnistunut. Hän vain haluaa yrityksensä laajentavan toiminnan tänne, missä on paljon luonnonvaroja.” Ihmiset haluavat niin kovin paljon. Osalle ei edes riitä paljon. Täytyy saada kaikki. Emilen äiti taisi kuulua tähän joukkoon. ”Haluaisin puhua äitisi kanssa. Mennäänkö teille?” ”Oui, d’accord.”
Mara ja Emile asuivat valtavassa talossa muutaman kilometrin päässä hakkuualueelta. Suomalaiset olivat hämmästelleet ja supisseet, kun tämä ranskatar oli rakennuttanut itselleen sellaisen kiinteistön tänne hiekkatien päähän. Paheksuntaakin se oli aiheuttanut. Täällä ei oltu totuttu uusiin, eikä varsinkaan ulkomaalaisiin. Talossa oli kaksi kerrosta ja lasiterassi. Se muistutti arkkitehtuuriltaan jääpalatsia, joka ei mitenkään sopinut syksyiseen luontoon. Yläkerrassa oli yhdessä huoneessa lasikatto, josta saattoi katsella tähtiä ja renvontulia lämpimässä. Emile oli hukannut kotiavaimen, joten meidän piti koputtaa oveen. Meni hetki, ennen kuin Mara ilmestyi avaamaan. ”Bonsoir, bonsoir monsieurs! Kuinka matkanne sujui?” hän tervehti ranskalaiseen ylikohteliaaseen tyyliin.”Oli hyvä loma, kunnes tulimme takaisin. Mama, moi, je déteste toi! Il n’y a pas les abres ici, parce toi!” Emile kiivastui saman tien. ”Alors, mais je parlais pour toi! Me olemme keskustelleet tästä Emilen kanssa”, hän lisäsi minulle suomeksi. Seurasi kiivas ranskankielinen ajatuksenvaihto, jonka perässä en mitenkään pysynyt. Tässä ei ollut mitään järkeä: ”Chut madame, monsieur! Mennäänkö sisälle juttelemaan asiasta?” Kumpikin katsoi minua tulistuneena, mutta Mara nyökkäsi: ”Sopii hyvin. Tervetuloa.”
Pian jo istuimme pöydän ääressä edessämme höyryävän kuumat kahvit. Mara pahoitteli, ettei hänellä ollut tarjota ruokaa, kun ei ollut tiennyt saapumisajankohtaamme. Ohitin pahoittelut perinteisin sanankääntein. Minä annoin hänelle tuliaisiksi tuomani ruukkukasvin, vaikken oikeastaan olisikaan halunnut antaa sitä. Emile istui synkkänä vieressäni, ja tuijotti voileipää paheksuvasti. Vihdoin myös Mara istuutui pöytään kanssamme: ”Alors! Kyseessä on siis kaivosprojekti. Olitte poissa lähes kuukauden ja sinä aikana ehdimme päästä viimeiseen sopuun kunnan kanssa. He olivat kovin innoissaan tulevasta kaivoksesta. Tämän avulla nimittäin työttömyyttä saataisiin vähennettyä huomattavasti.” ”Oletteko saaneet ympäristöluvan aluehallintovirastosta?” kysyin Maralta. Hän mietti hetken ja vastasi sitten: ”Kyllä oikeastaan. Siitä kiisteltiin paljon. Metsä on yrityksen nimissä ja siksi saatoimme aloittaa hakkuut metsänomistajan oikeudella.” ”Miten se on mahdollista? Metsälaissa sanotaan, ettei yli kymmentä metriä korkeampia jyrkänteitä saisi hakata? Miksi valitsitte juuri tämän tunturin?” jatkoin painostamista. En ollut mikään metsäekspertti, mutta päätin käyttää yleistiedot ja keskustelulahjat hyödykseni. Mara naurahti: ”Täältä löytyi poikkeuksellisen laajat malmiesiintymät. Kun kaksi vuotta sitten tutkijamme ilmoittivat niistä, olin pyörtyä! Laissa ei lue ehdottomasti, ettei jyrkänteitä saa hakata, vaan niitä ei saa pääosin hakata. Kunta ja valtio yhdessä antoivat poikkeusluvan tälle tuottavalle projektille. Asiaan vaikutti se, että yritys oli ostanut tämän alueen jo aiemmin itselleen.” Täytyi kyllä nostaa hattua Maran kyvylle löytää porsaanreiät. ”En ymmärrä keskuteluanne täysin, mutta sanonpa vaan sen, että ihmiset ajattelevat vain rahaa ja itseään. Vaikka ilmastonmuutos on jo täällä, kukaan ei välitä. Lapin eksoottinen maisema tuhotaan”, Emile puuttui puheeseen. ”Mutta ihmiset tarvitsevat työtä ja rahaa. Malmien louhinta on hyvin tärkeätä.” Emile muljautteli silmiään: ”Töitä ja rahaa! Eivätkö ihmiset voisi työskennellä ympäristön hyväksi? Tehotuotanto on tehokasta, mutta se aiheuttaa työttömyyttä ja un ravage environnemental! Koneet tekevät kaiken, niin ei ihmisille jää työtä.” ”Mitä ihmettä Emile? Kaivos toisi valtavasti uusia työpaikkoja. Haluaisitko todella, että palaisimme menneeseen kaivoskulttuuriin? Annahan, kun kerron...”
”Tuota noin”, lopetin Maran selostuksen heti alkuunsa: ”Ymmärrän Emilen pointin, mutta myös sinun pointtisi Mara. Entisaikaan, kun ihmiset hankkivat työkseen ravintoa, työtä oli juuri sen verran kuin oli ihmisiäkin. Näistä ajoista olemme matkanneet jo varsin kauas. Väliin on tullut raha. Se on mahdollistanut monia asioita, kuten hyödykkeiden arvon määrittelyn. Virhe tehdään kuitenkin siinä, että rahan avulla pyritään arvottamaan abstrakteja asioita, kuten vaikkapa hyvyyttä. Ei voi sanoa, että kaivoshanke on 50 000 euroa hyvä, koska se tuottaa 5 000 työpaikkaa. Kaivoshanke ei ole hyvä, jos ajatellaan sitä vain rahan näkökulmasta. Mikään ei ole hyvää, jos ajatellaan vain rahan näkökulmasta. En usko, että sinä Mara olet kovinkaan kiinnostunut työttömyyden vähenemisestä täällä Suomessa? Luulen, että enemmän houkuttelee yrityksen menestyvyys ja voittokulku? Yhteiskunnan ja erityisesti yritysten arvomaailma on vinossa. Pohjalla pitäisi jyllätä oikeita arvoja rahan sijaan. Työllisyyden parantaminen olisi tällainen arvo, mutta sitä ei pidä tavoitella rahan saamiseksi, vaan siksi, että se on itsessään tärkeää. Tämä hanke olisi pitänyt hylätä Mara. Se perustaa toimintansa vääriin arvoihin, rahaan ja itsekkyyteen. Tätä perustelen sillä, että se on luonnon kannalta ja maisemallisesti erittäin järkyttävä ilmestys”, puhuin suuni puhtaaksi. Taisin diplomaattisesta aloituksestani huolimatta kallistua enemmän Emilen kannalle. Mara katsoi minua mietteliäänä, Emile posket punehtuneina. Hiljaisuus venyi. Tämä ei ollut ranskalaisille tyypillistä. Olivatkohan he ymmärtäneet sanomani? Lopulta Mara kantoi vastuun ja alkoi puhua: ”Siinäpä vasta syytöksiä Aatu. Voin kuitenkin todeta, ettet tiedä mitään yrityksemme tarkoitusperistä, joten sinun on turha syytellä meitä asioista, joita et tiedä.” ”Voitko kertoa minulle, että olen väärässä? Sano se. Muuten tämä on taas tätä poliittista jargoniaa, joka koittaa peitellä vääränlaisia perustavia arvoja”, huokaisin (hieman teatraalisesti). Olin tyytyväinen, kun pääsin sanomaan näitä asioita ääneen. Huomasin, että argumentointitaitoni pelasivat. Ihme kyllä, sillä koulussa niitä opetettiin aivan liian vähän. Taito oli niin olennainen, että se olisi melkein voinut olla oppiaine… ”Olet väärässä Aatu Karhulahti! Ja nyt voit ystävällisesti lähteä pois täältä, sopiiko näin?” Mara alkoi kiihtyä, mutta onnistui pitämään sävynsä kohteliaana. ”Hyvä on. Toivon, että puheeni herätti jonkilaisia ajatuksia sinussa”, sanoin rauhallisesti ja nousin pöydästä. Kahvikupista en ollut epäkohteliaasti hörpännyt kertaakaan. ”Je viens aussi!” Emile huudahti ja nousi hänkin pöydästä. Mara ei tullut saattamaan meitä ovelle. ”Au revoir monsieurs!” kuului huuto, kun paukautimme ulko-oven kiinni.
”Mennään minun luokseni?” tarkistin Emileltä. Käännyin oikealle, sillä kuulin hänen nyökkäävän. ”Puhuit upeasti Aatu”, hän sanoi hiljaa. Hymyilin hämärässä autossa. ”Toivon, että sain hänet ajattelemaan. Harmittavaa kyllä, olemme sen verta myöhässä, ettei kaivosprojektia voi enää perua. Miten onnistuin ohittamaan kaiken uutisoinnin siihen liittyen...” Emile silitti kättäni: ”Miten en kertonut sinulle… Mutta ehkä voimme tehdä vielä jotakin. Mihin puut menevät? Sitä ei tiedä. Voisi ehkä esittää toiveita.” ”Sinäpä sen sanoit Emile! Ne puut voidaan vielä käyttää hyödyksi. Niistähän voi tehdä vaikka biopolttoainetta tai huonekaluja. Voitko soittaa äidillesi ja kysyä, mihin puut on viety?” Emile tarttui vastahakoisesti puhelimeensa. Kului joitakin hetkiä, kun hän mutisi hiljaisella ranskalla jälleen kiivaan ajatuksenvaihdon. Minä ajoin sillä aikaa kotiin. Asuin pienessä kaksiossa kylässä. Olin saanut sisustettua siitä melko viihtyisän vanhoilla kirpputorilta löytämilläni huonekaluilla. Poltin paljon kynttilöitä ja vähän sähkölamppuja. Parkkeerasin auton ja kävelimme ovelle. Emile lopetti puhelun: ”Hän aikoo myydä ne Ikealle. Lastulevyjä niistä tulee.” ”Voi hyvänen aika! Miksi hyvä puutavara pitää pistää palasiksi ja liimata uudelleen kokoon? Eikö niistä voisi tehdä oikeita, kestäviä huonekaluja?” Pitäisi mennä vielä puhumaan Maran kanssa, mutta vasta huomenna. Oli jo myöhä.
Sytyttelin kynttilät ja Emile teki meille kaakaota. Kaikkialla oli niin kylmä, että hän haki viltit ja lampaantaljat yläkaapista. Käperryimme vieretysten sohvalle kaakaomukien kanssa. ”Rakastan sinua, Aatu”, hän sanoi hiljaa suomeksi ja painautui rintaani vasten. Silitin hänen kiharia hiuksiaan ja kuiskasin: ”J’aime toi aussi, Emile”, hän naurahti vilttiin. Juuri tuon verran ranskaa osasin huonosti ääntää. Ymmärsin paljon enemmän. ”Myös sinun pitäisi opettaa minua puhumaan”, huomautin. Kaakao ja Emile lämmittivät minua ihanasti. Aloin tuntea itseni pikkuhiljaa raukeaksi. Pitkän ajan kuluttua Emile nosti päänsä pois rinnaltani. Hänellä oli silmissään terävän pohtiva ilme: ”Miltä sinusta tuntuu mennä kouluun taas?” Hymyilin. Emile osasi aina yllättää. En ollut lainkaan odottanut tällaista kysymystä. ”Menen sinne avoimin mielin.” Minua oli syrjitty koulussa siitä lähtien, kun muut olivat huomanneet, että olin erilainen. Kukaan ei ollut minulle sinällään ikävä, enkä olisi sanonut, että minua kiusataan. Kenelläkään ei vain ollut koskaan mitään sanottavaa tai halua sanoa minulle mitään. ”Luuletko, että siellä voisi olla hyvä olla?” Emile kysyi epäilevästi. Hän ei hirveästi pitänyt suomalaisista, sillä hänestä nämä olivat epäkohteliaita ujoutensa vuoksi. ”Kyllä siellä on hyvä olla Emile. Minä viihdyn yksin ja sinun kanssasi.” Koulussa vain kavereille sanottiin hei ja juuri ja juuri uskallettiin vastata opettajalle tunnilla. Kaikkea uutta ja erilaista tuijotettiin pitkään. Jos jotakin Lapin ihmisissä halusin muuttaa, niin epäsosiaalisuutta. Yrittäisimme edes vähän oppia jotakin ranskalaisten kohteliaisuudesta ja positiivisuudesta. Ehkä siksi olin rakastunut Emileen. Hänen erilaiseen impulsiivisuuteensa, mutta kuitenkin herkkään luonteeseen. Hän oli aito ja helpostilähestyttävä. Suomalaisetkin olivat, mutta he aina kätkeytyivät jonkin hedelmähyllyn taakse kaupassa, kun yritti tervehtiä heitä. Emile oli helppo kohdata. ”Olen siellä koulussa kanssasi”, Emile lupasi ja puristi minua kädestä: ”Sitten siellä on kaksi sopeutumatonta.” Katsoin häntä syvälle silmiin, henkeä salpaavan kauniiseen puhtaaseen tunturimaisemaan.
