- Kirja on merkinnyt minulle niin paljon. Se on antanut minulle elämän, sanoo 72-vuotias Raimo Kautiainen helsinkiläisen ravintolan kokoushuoneessa. Siellä on juuri julkistettu hänen tyttärensä Ira Vihreälehdon kirja Tuntematon sotavanki (Atena).
Kirja kertoo Kautiaisen isän etsinnästä. Aluksi tiedettiin vain, että isä oli venäläinen sotavanki ja ollut Otavan koulutilalla Mikkelissä jatkosodan aikana. Toinen vihje oli vanha valokuva hevosvaunuissa seisovasta nuoresta miehestä, joka oli Kautiaisen äidin Lempin albumissa. Tämän hevosmiehen uskotaan olevan Kautiaisen isä.
Kaikki sotavankien jälkeläiset eivät ole halukkaita puhumaan saati selvittämään isiensä taustoja. Toisin on Kautiaisen laita.
- En ole 30 vuotta muuta ajatellutkaan kuin, että joku etsisi jotakin isästäni. Päivääkään ei ole mennyt, etten olisi ajatellut, että kunpa joku pystyisi jollain lailla auttamaan minua.
Apu oli lähellä, ja kaksi vuotta sitten tytär alkoi selvittää toden teolla isänsä isän henkilöllisyyttä.
Vangit olivat heimosotavankeja
Ira Vihreälehto teetti dna-testin sekä itsestään että isästään, ja tulos oli yllätys. Varttivenäläiseksi itseään aiemmin luonnehtinut Vihreälehto huomasi, ettei sille ollut enää katetta.
- Etninen kattaus osoitti, etten olekaan kovin venäläinen, mikä hämmästytti minua. Tarina oli selvästi kertonut, että kyse oli venäläisestä sotavangista. Isän tulos oli voimakkaammin venäläinen, mutta edelleenkään ei puhuta kovin vahvasti venäläisestä henkilöstä, ei lähelläkään 50:tä prosenttia.
Tämän jälkeen alkoivat Kansallisarkisto ja sen asiakirjat sotavangeista vetää Vihreälehtoa puoleensa.
- Selvisi, että mummoni työpaikalla Otavassa oli 15 sotavankia syksyllä 1943, kun isä sai alkunsa.
Seuraavaksi selvisi, että sotavankien joukossa oli suomalaisia nimiä, oli Simoa, Heikkiä, Mattia. Kyse oli siis 15 heimosotavangista. Niin historian opettaja kuin olikin, Vihreälehto ei ollut kuullut heimosotavangeista aiemmin.
Valokuvan hevosmies näyttää nuorelta, ja tarinan mukaan isoisäksi sopiva sotavanki oli Lempiä nuorempi. Kuvan perusteella Vihreälehto rajasi tutkimuksensa ulkopuolelle vanhat miehet ja ne, jotka olivat poistuneet Otavan koulutilalta sadonkorjuun päätyttyä. Valokuvassahan on lumi maassa.
- Katsoin myös, mihin meidän ja sukulaistemme juuret viittaavat. Ja osuisivatko ne johonkin näistä miehistä. Sen tiedon valossa aloin lopulta omasta mielestäni olla lähempänä sitä, kuka on mielestäni todennäköisin isoisä, Vihreälehto sanoo.
Täysosuma kuitenkin vielä puuttuu, koska vielä tarvittaisiin todennäköisen isoisän lähisukulaisen dna.
Isoisän etsintä jatkuu
Tällä hetkellä vahva ehdokas isoisäksi on karjalainen Heikki Luvajärven kylästä. Rukajärven pohjoispuolella oleva Luvajärvi oli sodan aikana suomalaisten miehittämä, ja suomalaiset kirjasivat siellä asuvat. Kylästä on löytynyt tieto, että Heikki on rintamalla. Veli ja sisko sekä satavuotias isoisä olivat siellä olleet, mutta lähteneet pois 1941. Suomalaiset tiedossa ei ollut, minne he olivat menneet.
- Olen yrittänyt kaksi vuotta heitä etsiä, mutta kun he ovat voineet mennä ihan minne vaan, Vihreälehto sanoo.
Mutta etsintä jatkuu. Viimeksi pari päivää sitten hän sai yhteydenoton henkilöltä, jolla on sama sukunimi kuin Heikillä.
Isoisän etsinnässä esille nousseet tiedot toivat Ira Vihreälehdon mukaan hänelle eräänlaisen identiteettikriisin. Karjalainen isoisä on hänen mielestään aika eri asia kuin venäläinen isoisä.
- En voi siis sanoa itseäni kovin venäläiseksi. Ja se on ollut ehkä vähän vaikeaakin, kun olin jo vähän sopeutunut siihen.
Otavan 15 heimosotavangista 14, heidän joukossaan karjalainen Heikki, palautettiin Naarajärven sotavankileirin kautta Neuvostoliittoon. Siellä odotti uusi vankeus, koska puna-armeijassa ei saanut joutua sotavangiksi. Vapaus koitti heille 1950-luvulla.
- Olisi hyvä, jos (isoisän henkilöllisyys) varmistuisi, että saisimme nimen. Aavistuksen parempi olisi, jos tietäisimme, mihin hänet on haudattu. Minulla ja isällä on toiveena päästä käymään haudalla ja tavallaan laittaa piste tälle asialle, Vihreälehto sanoo.
Hänen mukaansa olisi myös hienoa saada tietää, mitä isoisälle tapahtui Neuvostoliitoon paluun jälkeen.
- Toivottavasti hän sai perheen ja hyviä asioita elämään vankeusvuosien jälkeen.
Vihreälehto muistuttaa kuitenkin, ettei voi tietää, miten valmis toinen suku Venäjällä on siihen, että Suomessa on heidän sukulaisensa jälkeläisiä. Heidän mielipidettään tulee kunnioittaa. Mahdollinen torjunta on Vihreälehdon mukaan aivan ymmärrettävää.
Kirjaa kirjoittaessaan Vihreälehto ajatteli vilpittömästi etsivänsä isälle isän, mutta myöhemmin hänelle selvisi, että kyse olikin oman itsensä etsimistä.
- En (aluksi) tajunnut, että olinkin omien juurettomuusasioideni äärellä. Niitä en ollut aikaisemmin pohtinut.