Sinisen tulevaisuuden entinen puoluesihteeri Matti Torvinen loihee lausumaan poliittisen historian mietteitään alkiolaisuudesta ja vennamolaisuudesta sinisten lyhyen historian siihen sotkien (LK 10.5.). Hän nostaa itsensä tavoilleen uskollisena tietäjien ja näkijöiden joukkoon. Totuus on täysin toinen.
Olin itsekin kannattamassa Torvisen valintaa puoluesihteeriksi. Sinisten työ Lapissa alkoi jo 2018 alussa näyttää torvispainotteiselta yhden miehen kilven kiillotukselta. Yhteistyökuvio Lapin piirissä kärjistyi ja asiasta yritettiin viestiä myös Helsinkiin päin ylimmälle puoluejohdolle ja puoluehallitukselle.
Sampo Terho soitti minulle helmikuussa 2018. Esitin hänelle, että nopeasti puoluesihteeri vaihtoon, tällä konseptilla ei voida 2019 vaaleihin mennä. Jo kesän 2019 aikana liikkui tietoa, jossa Torvinen tavoitteli puoluejohtajan paikkaa ja Terhon syrjäyttämistä.
Simon Elo valaisee kirjassaan rehellisesti Sinisen puolueen sisäisen ongelman, jossa Torvisella oli keskeinen rooli. Hänet puoluesihteerinä jopa jätettiin ulkopuolelle tärkeistä neuvotteluista, koska Torvinen mieluusti hakeutui tiedoillaan mediaan omaa kuvaansa vahvistaakseen. Elon kirjasta käy hyvin esille se, että puolueen ongelma oli sen puoluesihteeri, joka touhuili ahkerasti uudelleenvalintansa eteen enemmän kuin puolueen menestyksen eteen.
Torvisen käytös Helsingissä oli kuin kuuluisan elefantin rymistely posliinipuodissa. Puolue ei koskaan päässyt kehittämään ja kirkastamaan kuvaansa ja tavoitteitaan kenttätasolla, kuten Lapissa. Hyödyllinen kenttätyö piireissä ei noussut voimiinsa, kun puoluesihteeriä ei hänen käytöksensä vuoksi kaikkialle edes haluttu. Torvinen ei ollut näkijä, mutta aivan erinomainen puolueen tuhoaja turvonneella egollaan.
Järkyttävää katseltavaa oli 2019 vaali-illan tulosten seuranta, jossa yksikään sininen kansanedustaja ei uusinut paikkaansa. Järkevillä vaaliliitoilla olisi 3–5 kansanedustajan joukko syntynyt ja voimissaan edelleenkin.