Muistelen vieläkin sitä hetkeä, kun sain ensimmäisen villasukkani valmiiksi. Se oli vuonna 2009, kun innostuin käsitöiden tekemisestä hetkellisesti. Tyttäreni sai sukat jalkaansa. Hän oli silloin vielä niin pieni, ettei osannut kieltäytyäkään lahjasta.
Heti perään kudoin äidille tossut. Isän tossujen kanssa innostus lopahti. Häntä isälliseen tyyliin kuitenkin lämmitti tieto siitä, että tossut olivat olleet tekeillä.
Myöhemmin innostuin kutomaan itselleni puuvillalankaista kesätoppia. Koska osaan kutoa ainoastaan oikeaa ja väärää, jäi ihmeellisistä erikoissilmukoista koostuva toppi keräasteelle.
Kolme vuotta sitten kudoin miehelle kaksi pipoa, joista toisen oikeastaan teki naapurin rouva ja siitä toisesta tuli todella ruma.
Suhteeni käsitöiden tekemiseen on monimutkainen. Ihastelen ystävien, tuttujen ja sukulaisten luomuksia. Selailen käsityölehtien villapuseromalleja.
Hämmästelen kuinka ystävät kilkuttavat puikkoja ja puhuvat samaan aikaan tai jopa laulavat vaikeita stemmoja kuusiäänisesti kudinten tahtiin.
Itselläni molemmat kädet ovat jollakin tavalla käsitöihin soveltumattomat. Niille tuntuu sopivan paremmin esimerkiksi kännykän selaaminen, kahvikupin pitäminen tai television kaukosäätimen painelu!
Takaraivossa on piintynyt mielikuva siitä, että käsitöiden tekeminen on vaikeaa ja minä olen niin huono tekemään tekemään niitä, ettei kannata edes yrittää.
Tavallisista kaupoista on vaikea löytää vaatteita, jotka olisivat sataprosenttista villaa. Jos haluat villaisen pipon, kaulahuivin ja tai lapaset sinun täytyy todella tehdä töitä sen eteen, että sellaiset löytäisit. Näppärä kutaisisi itse, mutta onneksi täällä Meri-Lapissakin asuu paljon käsityöihmisiä, joilla villatuotteita valmistuu myyntiin asti. Käsityöt ovat joulumyyjäisten upeinta antia.
Toisaalta tutkimukset puhuvat käsitöiden tekemisen puolesta: kahdella kädellä tekeminen aktivoi aivopuoliskojen yhteistyötä, käsityöt auttavat keskittymään ja edistävät uusien taitojen oppimista.
Ehkä voisi myös hyväksyä sen, että kudelmista tulee vähän sitä sun tätä ja tärkeintä on matka eikä päämäärä.