Oli joskus aika – ei kovinkaan kauan sitten – jolloin käytin sujuvasti ja säännöllisesti olohuoneen hyllyille parkkeerattuja laitteita. Soitin vanhoja lp- ja cd-levyjä, joskus jopa c-kasetteja. Tallensin elokuvia digiboksin uumeniin. Vhs-kasettien ja dvd-levyjen kokoelman helmiä ovat etenkin itse nauhoitetut lastenohjelmat. Ansan ja Oivan hervottomat jutut vetosivat aikuisiinkin.
Nyt tuijotan enimmäkseen kännykän pientä ruutua. Tässä taloudessa se on ainoa viihdelaite, joka on päivitetty ja toimii kitkatta. Katson sen näytöltä jopa tv-sarjoja. Onneksi minulla on hyvät silmät, edes ikänäkö ei ole kunnolla iskenyt.
En varmasti ole ainoa, joka elää toimivan arjen museossa. Pyyhin pölyt laitteista ja tallennekokoelmista säännöllisesti.
Vempaimissa ja niiden kytkennöissä on pikku vikoja, joista osaa on varmasti mahdotonta enää korjata ainakaan säälliseen hintaan.
Digiboksista on jäänyt todennäköisesti aika monta päivitystä väliin, koska se ostettiin aikoinaan ihan vain tallentamista varten. Televisio on kymmenen vuotta vanha, läppäri melkein. Ensin mainittu toimii sentään yhä, mutta kanavaluetteloon on ilmestynyt teräväpiirtotarjontaa, jota sillä ei voi katsoa. Läppäri tökkii jo pahasti.
Tavallisella tulonsaajalla rahkeet riittävät pakolliseen. Puhelin oli uusittava vuosi sitten, koska entisen gigat eivät riittäneet enää. Periaatteessa voisin heittää ainakin musiikkitallenteet kaatopaikalle, koska maksan palvelusta, josta pitäisi löytyä kaikki.
Toistaiseksi en ole tehnyt muuta kuin huokaillut. Tympäännys iskee, kun pitäisi tarttua toimeen. Jo nyt kaikenlaiseen kuvien, tekemisten, viestien, palvelujen ja järjestelmien hallinnoimiseen tuntuu kuluvan aikaa aivan liikaa ja siltikin on ehtinyt hoitaa vain kiireellisimmät ja tarpeellisimmat.
Tavara-ahdistukseen on jo keksitty konmarittaminen ja liikuntaan innostajiksi henkilökohtaiset valmentajat. Digistressinpoistaja, missä luuraat? Konkreettisesta tavarasta on paljon helpompi päästä eroon kuin tästä murroksen suosta.