Helmikuussa Saarenkylän nuorisoseuran taloa koetteli ikävä sattumus, kun katossa ollut vesiputki irtosi liitoksistaan ja valutti tuhansia litroja vettä talon perustuksiin.
Vahinko oli seuralle taloudellisesti kova pala. Korjausurakkaa on helpottanut kuitenkin se, että useat yritykset ovat lahjoittaneet seuralle rakennusmateriaaleja ja osa töistä on tehty vapaaehtoisvoimin.
Kävin talolla tapaamassa seuran edustajia, jotka kertoivat, että talkoolaisten panostus on ollut heille äärimmäisen tärkeää.
Kävi ilmi, että merkittävä osa yli 50-vuotiaan talon kunnostustöistä on tehty talkoovoimin. Oikeita suurtalkoita talossa vietettiin 12 vuotta sitten, kun tanssisalin kattoa ja seiniä maalattiin kolmessa vuorossa yhteensä 80 talkoolaisen voimin.
Se sai suuni loksahtamaan auki. Miten seura saa noin paljon ihmisiä tekemään raskasta työtä silkasta auttamisen ilosta?
Tänä päivänä se onkin hankalaa. Seuran edustajat totesivat, että vapaaehtoisten määrä on viime vuosina vähentynyt hurjasti. Syyksi he arvelivat, että ihmisillä on nykyään ihan tarpeeksi kiireitä omassa elämässään.
Omat elämänkokemukseni alkavat 90-luvulta. Jos silloin halusi nähdä ihmisiä, oli hakeuduttava paikkoihin, joissa ihmisiä oli.
Kuluvana vuosikymmenenä on alettu puhua siitä, kuinka kukin sulkeutuu omaan torppaansa ja kanssakäyminen muiden ihmisten kanssa on muuttunut välilliseksi. Yhtäkkiä kaikki ovat kiireisiä ja väsyneitä.
Tänä päivänä muiden kanssa ollaan tekemisissä silloinkin, kun ollaan yksin. Toisia joutuu kohtaamaan kaiken aikaa ja useiden kanavien välityksellä. Yhteinen ponnistelu on muuttunut oman edun tavoitteluksi, saavutusten vertailuksi ja kateudeksi.
Somen mahdollistama jatkuva kanssakäyminen on aiheuttanut ainakin minussa sosiaalista ähkyä, vaikken olisi fyysisesti nähnyt ketään neljään päivään. Palveluiden läpi käyty mukakohtaaminen on uuvuttavampaa kuin ihmisten välinen hetkellinen, mutta aito yhdessäolo.
Kun yhdessä ollaan muutenkin koko ajan, massatalkoot tuntuvat kohtaamismielessä turhilta ja jopa hirvittäviltä, vaikka niissä tavoiteltaisiin yhteistä hyvää.
Jotta ihmisiä jaksaisi tavata, on saatava olla hetki yksin. Alkaakin vaikuttaa siltä, että yhä useammat haluavat laittaa somen kiinni ja harjoitella yksin olemista.
Samaan aikaan vuosia päätteen äärellä työskennelleet ovat alkaneet hakea vastapainoa fyysisesti raskaasta työstä. Moni toimistotyöläinen on kertonut kaipaavansa esimerkiksi haravointia. Itse olen haaveillut pahimpina hetkinä multasäkkien kanniskelusta.
Uskon, että lähitulevaisuudessa yhdessä ponnistelu alkaa taas kiinnostaa. Festivaaleja on jo useita vuosia pystytetty talkoovoimin ja virkistysalueita siistitty yhdessä roskista.
Kun osaamme olla yksin, yhteisöllekin jää enemmän aikaa.
Kirjoittaja on Uuden Rovaniemen toimittaja.