Tapahtui kerran Ylöjärvellä niin, että kaveri oli lähdössä viikoittaiseen kansalaisopiston jumppaansa.
Minä olin siellä lasten kanssa hiihtoloman vietossa, ja yhtäkkiä iltasuunnitelmat muuttuivat mullistavasti. – Lähde mukaan! kaveri kehotti.
Se taisi olla se kuuluisa oikea hetki. Mitenpä minun olisi tehnyt mieli vastustaa sitä, että kaverin puoliso ottaa iltatoimivastuun minunkin lapsistani.
Niin astelin kyläkoulun liikuntasaliin ja samalla takaisin ryhmäliikunnan pariin. Taukovuodet olivat sisältäneet muun muassa paikkakunnan vaihdon, tutkinnon valmistumisen, uuden työpaikan ja pari synnytystä.
Askelsarjoja, kyykkyjä, vatsarutistuksia, punnerruksia ja mitä näitä nyt onkaan.
– Jos on murrosiässä ollut hyvässä kunnossa, siellä on hyvä pohja, josta kunto kohenee nopeasti, ohjaaja tsemppasi.
Meitä taisi olla siellä salissa aika monta entistä hyväkuntoista.
Minuun nuo sanat erityisesti upposivat. Vaikka olin vain satunnainen vierailija, kannustus oli kuin minulle suunnattu. Ei tämän niin epätoivoista tarvitse ollakaan!
Toivon lisäksi tärkeä kannustin on vapaus. Sinä iltana olin vapaa lähtemään liikuntasuoritusten pariin, mutta olisin saanut myös jäädä huolehtimaan lapseni yöunille.
Tein valinnan omaksi ilokseni, ja sen jälkeen olen osannut tehdä tuon valinnan monta kertaa uudestaan. Olen kuin Janne Ahonen, joka ilmoitti, ettei aio enää koskaan virallisesti lopettaa urheilu-uraansa. Jos jää viikko, kuukausi tai vuosikin väliin jostakin harrastuksesta, en ajattele, että olen sen lopettanut. Silloin ei tarvitse myöskään kerätä voimia ylittääkseen paluukynnyksen.
Kyläkoulun salista ei astellut ulos mikään himoliikkuja. Ei lupauksia paremmasta elämästä, ei tsempiksi (ja pakotteeksi) asetettuja tavoitteita eikä edes suunnitelmia, miten tästä eteen päin.
Jotenkin ne vuodet kuitenkin ovat menneet, ja nyt minulla on jo ties monettako vuotta oma viikoittainen kansalaisopiston jumppani.
Siellä melkein joka kerta kannustan itseäni, että ei tässä mitään hätää ole, olenhan ollut murrosiässä tosi hyvässä kunnossa.
Enkä vähääkään naura itselleni. Olisihan se nimittäin paljon pahempi, jos olisin ollut murrosiässä(kin) huonossa kunnossa enkä nyt harrastaisi liikuntaa lainkaan.