Ei ole enää tarvetta jäädä tähän, sanoi poliisi.
Minulta oli kysytty, olinko onnettomuudessa osallinen tai näinkö sen. En kumpaakaan.
Osuin paikalle juuri törmäyksen jälkeen ja jäin antamaan ensiapua. Kun sireenin ääni lähestyi, juoksin sillalle opastamaan ambulanssin perille. Lopuksi keräsin potilaan tavarat reppuun ja vein pyörän sivummalle. Lukitsin sen ja palautin avaimen ambulanssiin.
Sain luvan jatkaa työmatkaa.
– Haluaisin jättää nimeni, jos hän sitä kysyy, sanoin poliisille ja osoitin ensihoidossa olevaa pyöräilijää.
Okei, vastasi poliisi.
Ehdin edetä kolmekymmentä metriä, kun ambulanssissa ollut poliisi huusi perääni: – Hän haluaisi tietää nimesi!
Minua hymyilytti. Vastasin, että siellä se jo on, kollegasi muistilehtiössä.
Työ sanomalehden toimituksessa on opettanut, että usein ensiapua saaneet etsivät auttajaansa. Miksi ihmeessä siis kukaan ei kysynyt, kuka olen?
Työpaikalla pää oli pyörällä aamun tapahtumista, mutta onneksi työkaverilla oli hyviä kuulumisia: Hän oli sattumalta tavannut ensihoidon kenttäjohtajan ja sitä kautta oli viimein avautunut tilaisuus tavata ne ensihoitajat, jotka hänet yli vuosi sitten elvyttivät.
Miten sattuikaan, että tämä aihe toistui tuona päivänä. Yhdessä muistelimme niitä lukuisia tapauksia, kun auttajaa on etsitty lehden toimituksen kautta.
Jokaisella on oikeus saada ja antaa ensiapua anonyymisti, mutta usein pienetkin tapahtumat jäävät vaivaamaan mieltä, niin että niistä mielellään puhuisi samassa tilanteessa olleen kanssa.
Puhumisella on iso merkitys terveydelle, mutta mielestäni sen merkitystä ei vielä riittävästi tunnisteta – ainakaan käytännön työssä.
Kuunteleminen, kuulumisten kysyminen ja kiittäminen auttavat niin moneen vaivaan, että niiden käyttöä pitäisi lisätä kaikkialla; aina päivähoidosta saattohoitoon ja kaikessa siltä väliltä.
Itse olen esimerkiksi päässyt seuraamaan, miten isoissakin koulunkäynnin vaikeuksissa auttaa, kun huolehditaan, että koulultakin löytyy kuuntelevat korvat. Itseäni taas tsemppaa ensiaputilanteissa edelleen se, kun kaksikymmentä vuotta sitten sain terveyskeskuksesta terveisinä kiitokset hyvästä nilkan sitomisesta.
Onnettomuuspäivän iltana ei meinannut uni tulla, vaikka olin hoitanut mieltäni puhumalla asiasta läpi päivän. Sängyssä kertasin sokkiensiavun ohjeita ja mietin, mitä olisi pitänyt tehdä toisin.
Seuraavana iltana asia helpotti kokonaan. Minulle soitti tuntematon kansalainen, kiitti avusta ja kertoi, että selvisi pintaruhjeilla. Minä puolestani kiitin, kun sain kerrata omat säikähdyksen hetkeni hänen kanssaan. Totesimme yhdessä, että näissä asioissa puhuminen on erinomaisen tärkeää.