Tunnenko yhtään ihmistä, joka ei olisi elämänsä aikana muuttanut kertaakaan? Tietääkseni en – tai no, tarkemmin ajatellen ehkä joitakin alaikäisiä.
Muuttokuormat viuhuvat Suomessa ristiin rastiin. En tiedä, onko Euroopassa tai edes koko maailmassa toista rauhanaikaa elävää maata, jonka kansalaisten kodit velloisivat samalla tavoin jatkuvassa siirtymätilassa.
Siksi on kuulostanut pöyristyttävältä esimerkiksi työttömiä kurittavaan aktiivimalliin liittynyt hurskastelu: Ihmisen pitää olla valmis muuttamaan työn perässä. Mitään muutahan tässä maassa ei ole juuri tehtykään.
Omasta suvusta on lähdetty Amerikkaan ja Ruotsiin. Osa palasi takaisin, osa ei.
Nopeasti laskin itsekin muuttaneeni ainakin 25 kertaa sen jälkeen, kun 18-vuotiaana muutin lapsuudenkodista etelään opiskelemaan. Toki suurin osa näistä ponnistuksista on ollut kaupunkien sisäisiä siirtymisiä. Laskin asuneeni seitsemässä eri kunnassa.
Tavarat on koottu ja pakattu useita kertoja opintojen takia, työn vuoksi ja paremman asunnon perusteella. Yksin, kaksin ja kolmin. Miehen perään en ole tullut kertaakaan lähteneeksi, mutta minun vuokseni on muutettu.
Otsikko ei viittaa siihen, että olisin taas lähdössä. Muuttamiselta en ole silti välttynyt. Nyt työllistävät jälkikasvun lähtemiset.
Viime syksynä totesin jo olevani ammattilainen. Äitiapulaisen pakolliseen vapaaehtoistyöhön osasin varata juuri täsmällisesti tarpeen verran laatikoita, jätesäkkejä, teippejä ja sanomalehtiä.
Muuttofirman vielä vankemman ammattilaisen kanssa pakkasimme auton niin tehokkaasti ja hyvässä järjestyksessä, ettei siihen tuhraantunut yhtään ylimääräistä aikaa tai askelta.
Pääkaupunkiseudulla syntyneet harvemmin joutuvat ainakaan pakon edessä rakentamaan elämäänsä kauaksi entisistä kodeistaan ja läheisistään. Se on uuvuttavaa eikä kaipaa ylimielisen opettavaisia raippakommentteja. Sen sijaan voisimmeko jo lopulta toden teolla tarttua etätyön mahdollisuuksiin.