Seitsemänvuotiaat silmäni liimautuivat television ruutuun sukulaistädin olohuoneessa melkein tasan kaksikymmentä vuotta sitten. Televisiossa kuvankaunis nainen meni naimisiin prinssin kanssa, keräsi kansan rakkauden ja vihan, vieraili sairaiden ja kärsivien ihmisten luona ja sitten kuoli autokolarissa aivan liian nuorena.
Rakastuin traagiseen prinsessaan pikkulapsen pakkomielteisyydellä.
Toivoin pitkään, että prinsessa ei olisikaan oikeasti kuollut. Mielikuvituksessani kolari oli ovela huijaus, jonka tarkoituksena oli päästää prinsessa median lakkaamattoman kiinnostuksen kourista.
Sitten unohdin koko jutun.
Pari viikkoa sitten kainosti kulmiensa alta maailmaa tarkasteleva prinsessa naulitsi minut jälleen television ääreen. Prinsessan ääni kertoi kimurantista avioliitosta, syömishäiriöstä ja median loppumattomasta ajojahdista. Sanoja höystivät kuvat, jotka olivat minulle tuttuja kahdenkymmenen vuoden takaa.
Traaginen tarina osui ja upposi edelleen.
Prinsessa on tietenkin brittien Diana, jonka kuolemasta on torstaina kulunut kaksikymmentä vuotta.
Seitsemänvuotiaan mielikuvituksen juonenkäänteet luikertelivat esiin alitajuntani syövereistä. Mitä prinsessa tekisi nyt, jos hän ei olisikaan kuollut?
Diana tunnetaan traagisen tarinansa ohella myös humanitaarisesta työstään, ja hän halusi käytöksellään rikkoa myyttejä. Prinsessa kätteli aids-potilaita ilman käsineitä ja koski lepraa sairastavien sidottuihin haavoihin. Hän tahtoi kumota uskomuksia siitä, että aids ja lepra leviäisivät kosketuksen välityksellä.
Nykyään Dianan varmaan löytäisi todennäköisimmin vastaanottokeskuksesta, pakolaisleiriltä tai Lähi-idän taistelutantereiden siviilien luota. Ehkä hän haluaisi todistaa, että kaikki pakolaiset eivät ole terroristeja.