Metsä lievittää stressiä, lisää hyvinvointia, kohentaa mielialaa. Kun sen yhdistää liikuntaan, voi kokea suoranaisen valaistumisen. Näin sanottiin lehtijutussa.
Tämä mielessäni lähdin muutama vuosi sitten ensimmäisen kerran lenkille Rovaniemen kaikkein pyhimpään, Ounasvaaralle.
Odotukseni hölkkälenkistä huipulle olivat korkeat. Ajattelin oikein antaumuksella virkistyä ja aistia ympäröivää metsää. Nauttia siitä, mitä kaikki niin kehuvat.
Heti polun alussa alkoi kaduttaa. Pitkät, korkeuksiin kohoavat kuuset saartoivat minut. Joka suunnassa oli tiheää, katseen läpäisemätöntä puustoa. Niin synkkää, vaikka runsaan rehevä aluskasvillisuus kirkui vihreyttä.
Tunne iski nopeasti: ahdisti ja epäilytti. Vilkuilin olkani yli. Parempi pistää juoksuksi.
Huippua kohden hikoilu palkittiin. Puusto harveni ja lyheni, hengen haukkominen helpotti – kunnes oli aika palata takaisin metsän synkkään syleilyyn.
Kun pääsin takaisin lähtöpisteeseen, olin hölmistynyt. Tajusin, että vaikka olen kaikkea muuta kuin kaupungin kasvatti, en ole tottunut metsiin. Edes tällaisiin.
Kuusimetsä kauhistuttaa, kun on kasvanut siellä, missä jouluksi myönnetään kaatolupia ainoastaan männylle.
Siellä, missä puut ovat lajiin katsomatta käppyräisiä ja kitukasvuisia. Siellä, missä maa on jänkiä lukuun ottamatta lähinnä kuivakkaa kangasta.
Kun mennään mettään , mennään sinne, missä puita ei kasva enää ollenkaan. Sinne, missä joka suuntaan näkee kauas. Se jos jokin rentouttaa ja rauhoittaa.
Sittemmin olen antanut Oukulle lukuisia uusia mahdollisuuksia, ja tulostakin on tullut: olen tottunut siihen. Erityisesti talvinen asu miellyttää silmää.
En silti usko, että kuusimetsä koskaan tuntuu tunturin veroiselta.