Viime tiistaina kävin kuuntelemassa Rovaniemen luontoillassa, kun eri osa-alueiden luontoasiantuntijat vastailivat yleisön esittämiin kysymyksiin.
Kuuntelin kateellisena kaksi tuntia, kun paikalliset kertoivat omista erikoisista luontohavainnoistaan; jättiläismäisistä muurahaispesistä, kotkahavainnoista, maanpäällisistä myyräkäytävistä, karhunjäljistä.
Miksen minä koskaan näe mitään tällaista, ajattelin.
Podin huonoa omatuntoa siitä, miten huonosti tunsin paikallista kasvistoa, vesistöä ja eläimistöä. Hävetti, etten tiennyt miltä Pohjois-Suomesta lähes kokonaan kadonnut kottarainen edes näyttää, enkä ollut koskaan kuullutkaan uhanalaisesta raidantuoksukäävästä.
On tietämättömyyttä ollut kyllä aikaisemmissakin sukupolvissa.
Edesmennyt mummoni asui koko ikänsä Kemissä. Hän asui kaupungissa kerrostalossa alimmassa kerroksessa, jossa hänellä oli tapana pitää parvekkeen ovea kesäisin auki.
Eräänä päivänä takapihalta sisälle marssi otus, joka ajoi mummoni rappukäytävään apua huutamaan. Ystävällinen naapuri hääti vieraan olohuoneesta takaisin läheiseen metsään.
Hetken mummoni sai huokaista helpotuksesta, kunnes tunnin päästä sama otus lyllersi takaisin sisälle aiheuttamaan hämminkiä.
Kaupunkilaismummo ei tunnistanut olohuoneeseen marssinutta otusta siiliksi.
Miten luonto voi tuntua niin vieraalta, vaikka kirjaimellisesti kivenheiton päässä kotoani sijaitsee Vaattunkikönkään suojelualueet ja Auttiköngäs, josta löytyy vielä täysin hakkaamatonta vanhaa metsää. Lyhyet ja satunnaiset lenkkeilyretkeni Ounasvaaralle ovat lähinnä taistelua aikaa vastaan, askeleiden laskemista ja sykkeen mittaamista. Puhelimen tai pururadan tuijottamista leuka rinnassa.
Toisaalta joskus tuntuu, että on parempi, kun katsettaan ei nosta jalkojen alla olevasta maastosta. Ylimääräiset liikehdinnät metsässä saavat pumpun hyppäämään kurkkuun. Ystäväni miltei tukehtui säikähdyksestä juoksulenkillä Ounasvaaralla, kun metsästä pururadalle pomppasi äkkiarvaamatta orava.
Itse kävin läpi lyhyen paniikin, kun eksyin kaveristani vieraassa mustikkametsässä. Ehdin käydä päässäni läpi kauhukuvia, kuinka vaeltelisin muoviämpärin kanssa kadoksissa pitkin mättäitä läpi yön.
Valtatie löytyi kahdensadan metrin päästä.
Luonto kaikessa vaikuttavuudessaan voi olla myös pelottava, jos siellä ei ole tottunut oleskelemaan. Silti haaveilen salaa useamman yön mittaisesta vaellusretkestä Lapin erämaahan. Ajatus siitä, että pimeällä minut ja villin luonnon erottaisi ainoastaan teltan vetoketju, tuntuu pelottavalta, jännittävältä – ja toisaalta ihanalta.
Kirjoittaja on Uuden Rovaniemen toimittaja.