Kuiva pakkasilma salpaa henkeä. Hiki nousee untuvatakin alle ja sormet liimautuvat yhteen nahkarukkasten kuumuudessa. Toppahousut ahdistavat jo pahasti.
Vielä viisi minuuttia sitten kaikki oli toisin: kylmä tunki takinkauluksesta sisään ja pakkanen puri poskia huolestuttavalla voimalla. Sormia kymäsi.
Talvipyöräily on leppoisa laji, niin kauan, kun lämpötila pysyttelee 15 miinusasteen yläpuolella. Siihen on asettunut henkilökohtainen pakkasrajani. Kokemus on osoittanut, että siitä alaspäin tiedossa on varmuudella epämukavuutta: raskasta reuhtomista, jossa alkumatka menee hytistessä ja loppumatka hengästyneenä hikoillen. Jos pyörä oli yön yli lämpimässä varastossa, se kulkee vielä menosuuntaan kohtalaisesti. Mutta päivä pakkasessa voi jäädyttää vaihteet, jarrut ja sopivissa olosuhteissa lukonkin. Kaikki hidastuu.
Aina toisinaan eteen tulee kuitenkin aamu, jolloin aikataulu pettää ja pakkasrajat pitää unohtaa.
Paradoksaalista kyllä talvipyöräily on Suomen kaupungeissa karkeasti katsoen sitä suositumpaa, mitä pohjoisempana ollaan. Asiaa on tutkittukin: Oulu ja Rovaniemi ovat huomattavasti Helsinkiä aktiivisempia lajissa.
Tähän on syynä kenties vähäisempi joukkoliikenne, mutta varmastikin myös ilmasto. Pyöräilijälle haastavinta on liukas jään, veden ja loskansekainen olosuhde, jota Etelä-Suomen talvessa esiintyy paljon pohjoista useammin. Kuiva pakkanen ja puutteistaankin huolimatta varmalla rutiinilla hoidettu talvikunnossapito pitävät täällä kevyen liikenteen reitit pyöräiltävällä tasolla talvisaikaankin.
Jos jotakin hyvää, pakkaspyöräilystä riittää päiviteltävää työkavereiden kesken, talvi toisensa jälkeen. Vaikka pyörätelineellä väljyys lisääntyy elohopean painuessa, aina joku sinnikko jaksaa sotkea Nivavaarasta keskustaan vaikka jarrut pohjaan jäätyneinä. Kun ääriolosuhteissa koetun fyysisen suoritteen jälkeen pyöränavainta hapuillaan lukkoon ripset ja rillit huurteessa, ollaan jaetun kokemuksen äärellä. Kävelijät tai autoilijat eivät tästä tiedä.