Sain viime viikolla muistutuksen siitä, kuinka tärkeää ja arvokasta on elää tässä hetkessä.
Iloita arjen pienistä asioista, kuten lapsen naurusta, ”tyhjänpäiväisestä” rupattelusta naapurin kanssa pihatiellä tai siitä, että sängyssä on pitkästä aikaa puhtaat lakanat.
Olla kiitollinen siitä mitä on: perhe ja ystäviä, leipää ja voita siihen päälle, koti, terveyttäkin.
Valittaa ja voivotella vähemmän. Punaista nähdessään kysyä itseltään, onko reaktiostani oikeastaan kenellekään mitään hyötyä, edes itselleni. Useimmiten ei ole.
Sanoa useammin ääneen, että tykkään sinusta, että olet kiva tyyppi. Sanoa, että onpa sinulla hieno paita tai että vau, olet käynyt parturissa, näytät hyvältä!
Sanoa kiitos.
Kysyä, mitä kuuluu.
Kuunnella.
Katsoa silmiin, kun sanoo huomenta.
Se, miten päädyin näiden ajatusten äärelle, ei tapahtunut hyvällä tavalla.
Elämä päättyi silmänräpäyksessä.
Yritän kääntää surun myönteisiksi ajatuksiksi, sillä hän oli oikea myönteisyyden perikuva.
Aina hyvällä tuulella: innoissaan uudesta päivästä, uusista hetkistä.
Hymyili paljon.
Hänellä oli aikaa kuunnella. Eikä hän tehnyt sitä vain toisella korvalla, vaan oli aidosti läsnä sen hetken, kun asiaa oli. Hän oli kiinnostunut siitä, mitä muut ovat mieltä ja mitä heille kuuluu.
Hän hoksasi kehua kanssaihmisiään, pienestäkin asiasta – vaikka siitä uudesta paidasta.
Vastoinkäymiset ja ongelmat hän käsitteli ratkaisukeskeisesti: Hitsin hitsi, tämä ei ole hyvä homma, mutta mitä jos tehtäisiinkin näin...
Mikä parasta, hän löysi huumoria arjen pienistä sattumuksista. Sellaisista, joita me muut emme kireyksiltämme tajunneet. Kun oli paikka nauraa, hän nauroi. Nauroi ääneen. Hörähteli ja tirskui.
Kiitos, että olit.
Onni on hetkissä.
Kirjoittaja on Uuden Rovaniemen toimittaja.