Tiia Haapakangas
Enkö olekin reipas! huudahdin kaverilleni, joka tuli hakemaan lastansa meiltä kylästelemästä.
Oli aurinkoinen huhtikuun lopun ilta ja minä olin haravoimassa. Puolet pihasta oli vielä lumen peitossa, mutta puolet jo niin kuivana, että pääsi hommiin.
Olen kuluneesta kuukaudesta samaa mieltä kuin tähän lehteen haastattelemani saarenkyläläinen Anja Hannula : on ollut ihanteellinen kevät. Minä en kaipaa huhtikuista äkkilämpöä, joka muuttaa parkkipaikan säärenmittaiseksi sohjoksi ja syöksyttää perheenäidin varastoon kevätvaatteita etsimään. Siinä menisi hermot.
Minusta oli ihanaa herätä kevääseen kaikessa rauhassa kahden viikon nollakelissä. Tyytyväisin ja ennen kaikkea seesteisin mielin katselin, kun lumi suli pikkuhiljaa; imeytyi sulaan maahan ja haihtui aurinkoiseen ilmaan. Oli pyryä ja paistetta. Välillä hiihdin, välillä haravoin.
En varsinaisesti ole koskaan ollut kovin innokas pihanhoitaja. Monesti olen haravoinut vasta kesäkuussa, kun olen ensin aikani odottanut, josko luonnon kiertokulku kaunistaisi pihamaan. Niin ei ole vielä käynyt.
Minä sen sijaan olen joutunut taipumaan siinä, että jos pihalla haluaa pitää nurmikkoa, sitä pitää myös vähän hoitaa.
Pohjimmiltani olen enempi happaman kuin rehevän maan ystävä. Tykkään havuista, sammalista, jäkälistä ja varvikoista. Eipä ihme, että olen päätynyt asumaan vanhalle mäntykankaalle. Meistä rannempana rintamamiestalossa asuva rouva onkin ohimennen kehunut, miten kävi talomme paikkeilta lasten kanssa mustikoita poimimassa.
Männyn juuret ja jokavuotinen havukuorrutus antavat rauhan olla liikoja puutarhuroimatta. Kituisen maan vähäisistä potuista ei tarvitse tapella myyrien kanssa eikä käy suurta vahinkoa, vaikka porkkanat jäätyisivät syksyn pakkasiin.
Kahdesta marjapensaasta saa keitellä vähän mehua. Raparperia, nokkosta ja ruohosipulia voi kerätä sen, minkä jaksaa. Eikä haittaa, jos ei jaksakaan, sillä niiden kanssa joka vuosi on aika uus.