Toimittajalta: Liian suurissa suunnistussaappaissa

-

Tulipa taas koettua, että jos nousee suoraan alhaalta Tottorakalle, niin hiki tulee. Puuskutin siihen tahtiin, että enempään ei olisi pystynyt. Joillakin jalka nousi kepeämmin, mutta olipa kerrankin rastiväli, jolla kukaan ei mennyt minusta juoksemalla ohi.

Tunnelmat ovat tiistain Ounasrasteilta, jotka olivat tällä viikolla Ounasvaaralla.

Tulokset voitte lukea netistä, sillä otan suunnistukseen aina rastileimasimen eli emitin. Jos löydän ja leimaan kaikki rastit, tulokseni väliaikoineen kirjautuvat järjestelmään.

Ajanotto tai liikuntasuoritusten kellottaminen ei kiinnosta minua pätkääkään. On aivan sama, missä kohtaa tuloslistaa nimeni on, mutta pääasia on, että se on siellä: silloin olen tehnyt eheän suorituksen.

Tälläkin viikolla nimeni luultavasti löytyy B-radan tulosten häntäpäästä.

Vaikka En välitä sijoituksista, muutamista muista asioista stressaannun. Inhoan esimerkiksi sitä, jos tulee liian kuuma siksi, että on liikaa vaatetta.

Pukeutumisessa olen onnistunut tänä kesänä varsin hyvin, mutta läpi kesän keskittymis- ja motivaatiokapasiteettiani ovat syöneet kengät. Tarkasti sanottuna suunnistusinnostani on leikkautunut aina 7 millimetriä, sillä sen verran mieheltäni lainaamissa suunnistuskengissä on liikaa tilaa.

Kävi nimittäin niin, että tein viime vuonna pienimuotoisen elämänmuutoksen ja siivosin varaston. Tunnistin sieltä tarpeettomia tavaroita kuten suunnistusnastarit, joita en ollut käyttänyt kuuteen vuoteen.

Kengät olivat oikein minuntyyliset, sillä ne olivat mieheni vanhat. Lisäksi ne olivat sopivat, sillä miehelleni ne olivat olleet alkujaankin hieman liian pienet. Lisäksi hän oli temponut niistä nilkkatuet rikki – hyvä niin, koska minä en sellaisia tarvitse. Kaiken huipuksi arvostin, kun minun ei tarvinnut sijoittaa nastareihin penniäkään.

Kaikesta hyvästä huolimatta kengät olivat vailla käyttöä, ja ajattelin, että ehkä niille nyt Rovaniemen Jukolan viestin alla löytyy ottajia. Laitoin resut mutta ehjät nastarit tarjolle Facebookin roskalavalle keskellä talvea. Ja kas, ottaja löytyi. Mutta ne eivät menneetkään suunnistajalle, vaan urheilupotkukelkkailijalle. Hän kuulemma kaipasi nastojen pitoa.

Kolme kuukautta tämän suuren kengistäluopumispäätöksen jälkeen kaveri houkutteli minut suunnistamaan. Siinäpä olikin tenkkapoo, kun tiesin, miten paljon mukavampi maastossa on hipsiä suunnistuskengissä kuin tavallisissa lenkkareissa.

Turvauduin tuttuun ratkaisuun, mutta lopputulos ei ollut enää mieleinen, kun puoliso olikin oppinut hankkimaan itselleen sopivankokoisia kenkiä.

Olen nyt todellakin läksyni oppinut. Aion palata vanhaan elämäntapaani enkä aio heittää pois mitään, mitä voi joskus vielä tarvita.