Ei ole uutinen se, että arki sujuu ja asiat toimivat. Siksi meidän toimittajienkin pitäisi muistaa aina toisinaan suhteuttaa.
Epäkohdat täytyykin nostaa otsikoihin, jotta niitä voitaisiin korjata. Silti ne eivät kerro koko totuutta.
Yli 90-vuotias äitini on asunut hoivakodissa viime kesästä lähtien. Vanhusten surkeasta hoivasta Suomessa on puhuttu niin paljon, ettei se voinut olla vaikuttamatta omiinkaan ennakkoasenteisiin.
Kaikki on mennyt kuitenkin oikein hyvin. Hoivakoti on mukava, hoitajat ammattitaitoisia ja ystävällisiä. Ei ole heidän vikansa, etteivät kädet ja aika riitä kaikkeen. Hoitajamäärän minimimitoitus on käytännössä myös maksimi. Se on järkyttävän pieni.
Palkkaus on työn vaativuuteen nähden ala-arvoinen, kuten hoitoalalla yleensäkin. Kiitoksella ei elä, vaikka se hetken lämmittäisikin.
Muistisairaan elämästä ei enää millään hoivalla ja hoidolla voi tulla entisen kaltaista. Viimeisten vuosien elämänlaatu kohenisi silti kummasti, jos kiire ja keskittyminen selviytymiseen perushoivasta eivät uuvuttaisi henkilökuntaa ja veisi mahdollisuuksia läsnäoloon ja virkeyden ylläpitoon.
Maksaisin mielelläni hiukan enemmän veroja, jos lisävarat käytettäisiin esimerkiksi tähän tarkoitukseen.
Vielä suurempi ongelma on se, ettei hoivapaikkoja ole tarpeeksi, säästöjen nimissä. Kotihoitoa perustellaan sillä, että vanhukset haluavat asua kotonaan – silloinkin, kun muistisairaus on edennyt niin pitkälle, että kaipaus lapsuudenkotiin on jatkuva eikä aikuisiän ympäristöään ja asuntoaan enää tunnista.
Ihminen ei ole pelkkä menoerä vientiteollisuuden ja tuottavuuden ulkopuolellakaan. On käsittämätön ajatusvirhe kuvitella, että tuotanto toimisi omavaraisessa kapselissa.
Työntekijät eivät synny valmiiksi aikuisina ja koulutettuina. Yhteiskuntaan on rakennettu monihaarainen tukiverkosto, jonka näkymätön ja usein peräti ilmainen työ otetaan aivan liian usein itsestään selvyytenä. Arvokkaan vanhuuden ansaitsevat nämäkin puurtajat.