Jokavuotinen paniikki kolkuttelee ovella. Hankinko joululahjoja? Kenelle ja mitä?
Lapset ovat helppoja. Vanhemmilta voi tiedustella toiveita, joiden noudattaminen takaa menestyksen. Aikuiset ovat toista maata. Kun enhän minä mitään tarvitse! Kommentti on monesti yllättävän totta.
On vaikea keksiä, mitä nyky-Suomen yltäkylläisyydessä elävä voi oikeasti haluta ja tarvita. Aurinkorantojen loma-asunnot ja 3D-televisiot kun ovat kustannussyistä pois laskuista. Toisaalta en tahdo hankkia tarpeetonta krääsää, joka pyörii ensin kaapintäytteenä ja lentää lopulta lähes käyttämättömänä roskiin.
Silti minua piinaa huono omatunto, kun tuttava pukkaa paketin kouraani, mutta minulla ei ole mitään annettavaa. Tuntuu, että olen unohtanut jotain tärkeää.
Lahjoja on kiva saada. Sitä tuskin kiistävät aikuisetkaan, vaikka pakettien merkitys lienee muuttunut hieman lapsuudesta. Tärkeää on, että joku on ajatellut minua.
Parhaat paketit saavat aikuisen silmät tuikkimaan kuin seitsemänvuotiaan, jonka paketista paljastuu juuri se oikea legolinna. Mutta miten sellaisia lahjoja keksii?
Yritän muistaa, että en hanki lahjaa itselleni vaan sen saajalle. Tarkoitus on ilahduttaa saajaa, ei pönkittää antajan omahyväisyyttä. Vaikka haluaisin kannustaa lasta lukemaan, en osta hänelle kirjaa, jos en ole aivan varma hänen nauttivan siitä. Hyväntekeväisyysjärjestön aineettoman joululahjan voisin hankkia vain henkilölle, joka ilahtuu aidosti, kun saimaannorppien suojelu tai ihmisoikeustyö saa lahjoituksen.
Kaikista parhaat paketit kertovat, että antaja tuntee saajan ja on kuunnellut tämän pieniä haaveita vuoden mittaan. Monesti niitä toiveita ei joulun alla itse muista. Minä olen saanut muun muassa suosikkikirjailijani uuden teoksen ja ihailemallani kuosilla koristellut lapaset.
Olen päättänyt jättää joululahjan hankkimatta, jos en keksi jotain juuri sen saajalle sopivaa. Toivon, että minua kohdellaan samoin.