Joskus sitä havahtuu, että itselle normaali tilanne onkin ehkä toiselle outo ja hämmentävä.
Meille ehkä kävi ystäväni kanssa niin, kun kävimme pitkästä aikaa lounastreffeillä. Oli mukava nähdä pitkästä aikaa ja vaihtaa kuulumisia.
Tilasimme ruoat ja istuimme pöytään. Kerroin, mistä olen tulossa ja minne menossa, ja kysyin ystävältä, mitä hänelle kuuluu. Tarjoilija toi annokset, me kiitimme niistä ja jatkoimme juttua.
Vasta myöhemmin havahduin, että ehkä lounaskäyntimme kuitenkin on mainitsemisen arvoinen. Ystäväni kuulumiset olivat nimittäin sillä kertaa itkun arvoisia, ja meidän pöydässä kyyneleet kimmelsivätkin vapaasti.
Kun tarjoilija tuli käymään, katsetta ei tarvinnut painaa alas eikä silmiä räpytellä kuiviksi. ”Saisimmeko lisää vettä?” hoitui yhtä hyvin kyynelsilmin kuin kyynelettömin.
Jäin kuitenkin miettimään, että ehkä joidenkin mielestä tilanne olisi kuitenkin voinut olla jotenkin kiusallinen. Onko sittenkään tavallista, että lounaspöydässä voi itkeä siinä missä nauraakin?
Olen henkisesti hyvin kaukana siitä, että ei saisi itkeä. Itkussa on valtavia voimia, vaikka en ymmärräkään, miten tunteet ja asiat voivat niin suuresti helpottaa itkun myötä. Vastaavasti itkun patoaminen voi saada aivan kohtuuttomalta tuntuvat mittasuhteet siinä, miten kehomme ja mielemme siihen reagoi.
Silloin kun itku hallitsemattomasti ryöpsähtää ilmoille, voi tuntua, että se ei lopu ikinä. Mutta aina, kun aikansa itkenyt, lakkaa itkettämästä.
Itku on avointa tunteiden näyttämistä tai näkymistä, mutta minkäänlaista avoimuuden velvoitetta itkijällä ei tarvitse olla. Ei ole pakko kertoa, mikä mieltä painaa tai miksi tuntuu pahalta. Ei ole myöskään syytä loukkaantua, jos toinen ei itkunsa syystä kerro. Lähellä voi silti pysyä. Itkevälle ihmiselle onkin usein tärkeää, että saa vain olla.
Vaikka olen itkujen puolesta puhuja, parannettavaa on. Kesällä hautajaisissa huomasin, että taas piilottelen kädessäni märkää ja rumaa paperinenäliinaa. Jos itku mielestäni kuuluu asiaan, miksi en varustaudu sen mukaan? Vastaukseksi ideoin hienon, pellavaisen itkuliinan. Ehkä sellaisen joskus hankin!
Tekisi mieli kirjoittaa myös siitä, että miehet varsin usein kokevat itkemisen vaikeaksi. Siitä tunnemaailmasta en kuitenkaan mitään tiedä, vaikka useita kokemuksia olen kuullut.
Olen kuullut aikuisen miehen harmittelevan sitä, kuinka isä halveksui lapsena hänen itkuaan. Olen myös tavannut miehen, joka on kokenut hyväksi sen, että on oppinut itkemään.
Ehkä paras kertomus on kuitenkin se, jossa aikuisten miesten keskustelu päättyi siihen, että toinen onnitteli toista itkemisestä.
Itkun syy ei ehkä ole onnittelemisen aihe, mutta itku voi tosiaankin olla.