Tiistaina Ylen kanavalla näytettiin hämmentävä dokumentti The Work. Siinä elämässään hukassa olevat siviilit osallistuivat yhdessä pitkäaikaisvankien kanssa intensiiviselle, neljä päivää kestävälle terapiasessiolle yhdysvaltalaisessa vankilassa. Kyseessä oli vankilassa toistakymmentä vuotta käytössä ollut terapiamuoto, jossa vankeja opastettiin käsittelemään omia tunteitaan – ja itkemään.
Osa terapiaan osallistuneista miehistä, sekä vangeista että siviileistä, oli emotionaalisesti niin jumissa, että tunteakseen jotain heitä oli lietsottava hurmoksen kaltaiseen tilaan sekä sanoin että fyysisesti tönimällä.
Kun padot lopulta murtuivat, kokemus oli katarttinen. Aikuiset miehet luhistuivat maahan tuskasta huutaen ja itkien. Muut ryhmän jäsenet kanssaelivät tuskan ja loivat turvallisen tilan, jossa tunteita pystyi käymään läpi kenenkään tuomitsematta.
Itkeä tirskutin dokumentin henkilöiden pahaa oloa sohvallani viltin alla. Pätkä sai minut pohtimaan, mikä meitä estää tuomasta avoimemmin esille omia tunteitamme.
Sain kerran itkukohtauksen työpaikalla. Yritin purra hammasta viimeiseen saakka, mutta nenäni alkoi helottaa pahaenteisen punaisena ja lopulta kyyneleet ryöppysivät valtoimenaan poskilleni. Pakenin tilannetta menemällä vessaan parkumaan. Kun sain itseni kasaan, palasin työpisteelleni ja pyysin reaktiotani muilta anteeksi.
Työyhteisö sattui onneksi olemaan sellainen, jossa tunteita pystyi näyttämään suhteellisen avoimesti. Silti tuntui, kuin olisin ylittänyt jonkinlaisen näkymättömän rajan.
Olemme tottuneet siihen, ettei työilmapiirissä ole suotavaa tuoda esille liiallisia tunteidenosoituksia. Työpaikalla itkeskelevän kaikki muut ominaisuudet tulevat toissijaiksiksi ja hänen koko työkykynsä kyseenalaistetaan. Osa hätääntyy, koska ei ole tottunut kohtaamaan itkevää työkaveria.
Minkäköhänlaisia työyhteistöt olisivat, jos tunteitaan voisi tuoda vapaammin esille? Jos henkilökohtaisen elämän menetyksistä, riidoista tai muista edesottamuksista voisi avoimesti kertoa luottaen siihen, ettei kukaan kollegoista tuomitsisi tai katsoisi kieroon.
Tunnepurkausten lisäksi dokumentissa oli hienoa se, miten ryhmän sisällä ilmenneet konfliktit käsiteltiin heti niiden synnyttyä. Moniko väärinkäsitys, epäselvyys tai skisma olisi työpaikoillakin saatu selvitettyä ja pitkään jatkunut piikittely, nokittelu tai ilkeä kommentointi vältettyä? Kuinka moni on työpaikalla niellyt itkunsa ja jättänyt sanomatta, kun toisen sanomiset ovat loukanneet? Moni tukahduttaa tunteensa työpäivän ajaksi, mutta itkee kotona pois pahaa oloaan, kun kukaan ei näe.
Minulla heräsi kunnioitus niitä miehiä kohtaan, jotka dokumentissa uskalsivat puhua tunteistaan ja itkeä avoimesti kaikkien nähden. Kokeilepa huviksesi antaa tunteille valta silloin, kun itkettää, ja katso mitä tapahtuu. Moni pelkää, että tunteet näyttämällä otsaan läiskähtää heikon leima ennen ensimmäistäkään kyyneltä. Oikeasti lopputulos voikin olla täysin päinvastainen.
Kirjoittaja on Uuden Rovaniemen toimittaja.