Kulttuuri: Tor­nion­laak­son museon uudeksi joh­ta­jak­si Titta Kal­lio-Sep­pä

Ohje: Katso Lapin Kansan video: Näin teet ko­ro­na­vi­ruk­sen ko­ti­tes­tin oikein

Aluevaalien vaalikone: Katso sopiva ehdokas täältä

Kolumni

Toi­mit­ta­jal­ta: Inhosin tal­vi­la­je­ja 20 vuotta – lopulta annoin niille uuden mah­dol­li­suu­den


-

Rovaniemellä talviliikuntamahdollisuudet ovat niin hyvät, että poden pientä syyllisyyttä siitä, että inhoan kaikkia talvilajeja sydämensä pohjasta.

Vahvin viha kohdistuu hiihtoon, mutta hyvänä kakkosena tulee luistelu ja kaikki lajiin kuuluva oheistoiminta, kuten ringette ja jääkiekko.

Kokonaisvaltainen trauma syntyi jo peruskoulussa. Koululaisena minua rassasi varusteiden kuljettelu koulupäivän kiireessä paikasta toiseen. Toisekseen kiinnostusta söivät älyvapaat harjoitukset, joilla ei tuntunut olevan mitään tekemistä itse lajin kanssa, kuten yhdellä suksella toteutettu painajaismainen hiihtohippa.

Tunneilla kaatuilimme luistimilla jääkiekkomailoihin tai kompuroimme toistemme suksiin. Takin sisällä oli tympeä hiki, mutta nenänpää ja varpaat paleltuivat.

Tunnin jälkeen, fyysisesti uupuneena ja henkisesti nujerrettuina varusteet kannettiin takaisin kotiin seuraavaa piinaa odottamaan.

Verenmaku, nolot tilanteet ja yleinen epämukavuus ovat määritelleet talviurheilua liki koko elämäni. Pahin inho on alkanut laantua vasta viime aikoina, kun syksyllä törmäsin varastossa vanhoihin kaunoluistimiini ja päätin antaa niille uuden mahdollisuuden.

Vein luistimet teroitettavaksi jo lokakuussa, jotta olisin vähintäänkin hyvissä ajoin valmistautunut talven luistelukeleihin.

Kävi ilmi, että terät olivat niin umpiruosteessa, ettei maailman taitavinkaan teroittaja olisi saanut niitä enää entiselleen. Paikallinen suutari raapi murheellisena päätään, mutta lupasi kuitenkin tehdä kaikkensa luistinten pelastamiseksi.

Vasta vuodenvaihteen jälkeen uskalsin vetää luistimet jalkaan ja hoipertelin sisukkaana pienelle luistelukentälle.

Siellä pienemmillä luistelijoilla oli käynnissä vauhdikas jääkiekkomittelö, joten tyydyin pyörimään tutisevin jaloin loputonta ympyrää kentän laidalla. Totesin, että jarruttaa en osaa ja hyvän huollonkin jälkeen luistinten surkeat terät lipsuivat ja töksähtelivät jäällä.

Silti koin enemmän tyytyväisyyttä kuin ärtymystä. Se johtui kaiketi tiedosta, että milloin tahansa voi lopettaa. Suorituspaineita ei ollut eikä tyylillä ei ollut merkitystä, koska kukaan ei ollut arvostelemassa.

Maltillinen kiinnostus on toistaiseksi jatkunut, olenhan käynyt luistelemassa kevään aikana jo kahdesti. Siitä on syytä olla ylpeä, sillä se on enemmän kuin viimeisen 15 vuoden aikana yhteensä.

Hiihtämisestä olen yhä pysynyt kaukana, enkä kuulemma ole traumojeni kanssa yksin. Työtoveri kertoi hiihtäneensä tänä talvena 700 kilometriä. Hän pääsi hiihtovihastaan yli vasta 50-vuotiaana.

Toivoa siis vielä on.