Järjestimme kotikadullani juhlat viime viikonloppuna. Ajatus kaikkien kadulla asuvien kokoamisesta yhteen oli kytenyt viime kesästä lähtien. Silloin tieremontti esti aikeet, mutta nyt kun uudesta asfaltista oli saatu nauttia jo tovi, oli hyvä syy ja mahdollisuus juhlia.
Jotta osallistumiseen olisi matala kynnys, järjestimme juhlat niin sanotulla neutraalilla alueella eli keskellä katua ja nyyttikestiperiaatteella. Jokaiseen taloon toimitettiin kutsu: ”Katukekkerit lauantaina viideltä alasuoralla, omat eväät mukaan!”
Lauantaina, syystuulen ja sateen vihmoessa, pystytimme pienellä porukalla telttakatoksia ja kannoimme pihakalusteita ja grillejä kadulle. Epäilytti, tuleeko paikalle ketään muita.
Kellon lyödessä viisi juhlapaikalle alkoi tallustaa asukas toisensa jälkeen! Yhdellä oli makkarapaketti kainalossaan, toisella kulhollinen salaattia, kolmas oli leiponut marjapiirakkaa. Eräs herra toi juuri savustamiaan muikkuja, vaikka ei itse voinut jäädä juhlimaan – oli kuulemma niin hieno juttu, että kekkerit järjestetään. Joku roudasi paikalle pihakalustonsa ja yksi löysi autotallistaan loppuillan pelastaneen lämpöpuhaltimen. Kuomulliseen peräkärryyn viritettiin naapurin rokkarin äänentoistolaitteet.
Katumme reilusta kahdestakymmenestä kodista lähes kaikki olivat mukana. Koolla oli joukko, joka muistutti entisajan kyläyhteisöä. Oli vanhempia ja lapsia, isovanhempia lastenlapsineen, lapsettomia ja yksinään tulleita, koiriakin.
Iloinen puheensorina täytti kadun: Mistäs talosta te olette? Kauanko olette tässä asuneet? Mitenkäs teillä on nuo uudet pihakivetykset pelanneet? Pitäisikö seuraavaksi järjestää katupikkujoulut?
Yhteisöllisyys tarkoittaa ihmisten sosiaalisten suhteiden muodostamaa kokonaisuutta. Perinteisesti ihmiset mieltävät yhteisöksi perheen ja suvun, yhä harvemmin esimerkiksi kylän tai kotikadun.
Kaupungistumisen myötä asumiseen liittyvä yhteisöllisyys, esimerkiksi perinteinen kylästelykulttuuri, on hiipunut. Kuinka moni enää tuntee naapurinsa? Haetko puuttuvan kananmunan lähikaupasta vai kehtaatko kysäistä naapurilta?
Toisaalta virtuaaliset yhteisöt ovat supersuosittuja. Mutta eivät ne voi täysin korvata fyysistä kanssakäymistä. Vai voivatko?
Asukasyhteisöä voi yhdistää muukin kuin kerran vuodessa pidettävä yhtiökokous tai postilaatikkorivistöjen paikasta kinastelu. Uskon, että aito asukasyhteisöllisyys parantaa jäsentensä elämänlaatua monella tapaa – ei vain kananmunanlainausmielessä. Kokeilkaapa!