Tiedättehän sen tunteen, kun astelee kentälle ja tietää, että nyt hoidetaan homma kunnialla kotiin. Näissä ajatuksissa minäkin astelin Lappiahalliin vajaa pari viikkoa sitten. Meillä oli lapsen joukkueen kauden päättäjäiset ja edessä ottelu lapset vastaan aikuiset.
Meillä piti olla aivan älyttömän hyvä joukkue, sillä poikien isät ovat varsin innokkaita penkkiurheilijoita. Lisäksi joukkueessamme olivat mukana valmentajat, jotka ovat aikanaan tehneet todella hienoja peliuria. Tosin heidän kulta-ajastaan lienee mennyt jo useampi vuosi(kymmen).
Aikuisten joukkueessa pelasivat myös muutamat jalkapallotaitoiset ja nopeakinttuiset velipojat, joten arvelimme ottelusta tulevan tiukka.
Huomasin heti aluksi, etteivät meidän joukkueen miehet olleet ihan ajan tasalla vastustajan pelitaktiikasta.
Äijät jäätyivät keskiviivan tuntumaan, kun vastustaja lähti pillin soidessa kirmaamaan kohti maaliverkkoa. Meidän puolustajat tanssivat lähinnä lambadaa, kun esiteinit pyörähtivät heidän ohitseen.
Vastustajan ensimmäinen veto lähti kuin tykin suusta ja vain muutaman sekunnin sen jälkeen, kun tuomari oli viheltänyt pelin käyntiin.
Ainoana naispelaajana kirosin miehet sinne syvälle, ja hyppäsin ylöspäin. Kuin ihmeen kaupalla sain hanskat väliin, pallo kilahti maalin reunaan ja pomppasi siitä jonnekin.
Muuta siitä pelistä en sitten muistakaan. Paitsi sen, kun jalkateräni kosketti tekonurmikenttää, nilkka taittui sisäänpäin ja jalan ulkosyrjä rutisi kuin vanha ladon ovi.
Peliminuuttini jäivät kovin lyhyiksi, mutta pistepörssiin merkattiin minulle illan ottelusta 100-prosenttiset torjuntapisteet.
Tuon perjantai-illan jälkeen parhaat ystäväni ovat olleet burana ja kävelykeppi.
Vaikka minulla on hyvä kipukynnys, tuskansietokykyni ylittyi, kun poika eräänä iltana avasi sanaisen arkkunsa:
–Kuuleppa äiti. Olisi paljon parempi, jos tästä eteenpäin pysyisit jalkapallohommissa vain siellä talkooringissä. Päästäisiin vähän helpommalla täällä kotonakin.
Että sen pituinen se peliura.