Muistan lapsuudestani 1960-luvulla, miten pihallemme ilmestyi hevosrekineen romaneja, joita kutsuttiin mustalaisiksi. Olivat yöpaikkaa vailla ja sen he aina saivat, vaikka köyhällä suurperheellä ei ollut varaa heiltä mitään ostaa. Mutta rakkautta ja myötätuntoa näitä kiertolaisia kohtaan oli sitäkin enemmän johtuen siitäkin, että olimme itsekin "kunnansyöttiläitä", kuten meitä nimitettiin.

Eräs Leevi-niminen mustalaispoika oli muutaman kuukauden kasvattilapsenakin meillä.