Olen iloinen, että lapseni ovat vahvassa kaveri-iässä. Meillä käy siis lapsivieraita melko usein.
Toista on perheemme aikuisilla: voi mennä kuukausia, ettei meillä käy ketään kylässä. Omassa lapsuudessani kyläily oli arkipäiväistä. Sukuloimme viikoittain, sillä molempien vanhempieni perheet asuivat samalla paikkakunnalla.
Arkista piipahdusta varten ei tarvinnut imuroida, leipoa, hillota eikä luututa. Vanhemmille keitettiin kaljupääkahvit, lapset saivat ehkä mehua.
Ei ole olemass a ”arkista piipahdusta”. Päivällä ollaan töissä, illalla alkaa toinen työvuoro: harrastukset, omat ja jälkikasvun. Maanantaina muskari, tiistaina taitoluistelua, keskiviikkona koripallotreenit, torstaina tuubatunti ja perjantaina painonnostoa. Pirtti pitää ripsuta ja insta päivittää.
Mihin väliin mahdutetaan kyläilyt? Ja ennen kaikkea missä välissä siivotaan koti näyttelykuntoon, näperrellään vieraille somat (someen kelpaavat) pienet tarjottavat ja kipaistaan alkosta skumpat?
Aikaa ennen älykännyköiden kasvamista ihmisten käteen kylään oli ihan okei mennä ilmoittamatta.
Nyt ei tulisi mieleenkään lähteä pimpottelemaan ovikelloja ilmoittamatta. Kutsutaanko yllätysvierasta edes peremmälle? Viisainta on sopia vierailusta hyvissä ajoin ennen kuin kalenterit ovat ehtineet täyttyä.
Mutta onko kyläilyn pakko olla huippusuoritus kiiltävässä, pölyttömässä kodissa? Tarjolla sen seitsemää sorttia.
Yleensä paineet täydellisen vierailun järjestämiseen on emännällä tai isännällä. Uskon, ettei vieraita häiritse tiski- tai pyykkivuoristot.
Kyllä vieraille kelpaavat kaljupääkahvit, kraanavesi tai kaapin perukoilta kaivetut keksit (täydellistä instakuvaa näistä tosin ei ehkä saa).
Riittäisikö kohtaaminen ja yhdessäolo? Ilman paineita.