Teat­te­riar­vos­te­lu: Ro­va­nie­men hulppea farssi nau­rat­taa, mutta kärsii run­sau­den­pu­las­ta

Tasan ei käy onnen lahjat. Velipoika Benjamin (Timo Vuento, oik.) vie kaiken Aaronilta (Marko Syysmaa). Juonessa mukana äitipuoli ja yhteinen ihastus Eveliina (Paula Miettinen, Anniina Piiparinen).

Kuva: Tatu Kantomaa

Rovaniemen teatteri tarjoaa näyttävän aikuisten sadun. Aateliskalenteri perustuu Prinssi ja kerjäläispoika -henkiseen asetelmaan: kaksosista toinen varttuu komeassa kartanossa, toinen köyhässä työläisperheessä. Veljesten kohtalot tietenkin solmiutuvat monin tavoin.

Näyttelijäntyö on kokonaisuudessaan mehevää. Vesa-Matti Komonen ihastuttaa höperöityvänä kartanonherrana. Hataramuistinen ja lehtijuttuja referoiva ukko on kaikessa karikatyyrimäisyydessäänkin realistinen.

Marko Syysmaa tekee köyhästä Aaron-pojasta mainion vilpittömän hahmon, jonka vastaparina Timo Vuennon herraspentu Benjamin toimii mainiosti.

Markku Lukka on elementissään maanläheisenä duunarina, ja rönsyilevät repliikit luontuvat etenkin Onerva Kärkkäiseltä ja Paula Miettiseltä.

Kirjava käsikirjoitus

Käsikirjoituksessa on paljon nasevia oivalluksia, mutta vähemmän olisi enemmän. Monisanaisuus kyllä toimii, mutta esimerkiksi herkullinen koulukohtaus venyy pitkäksi, ja yllättävä fundeerailu näytelmän esikuvista on irrallinen.

Teksti ei myöskään malta lopettaa ajoissa, vaan vyöryttää lavalle yhä uuden päätösepisodin ennen kuin päästään Benny Hill -tyylin finaaliin.

Myös Eljas Liinamaan räiskyvässä ohjauksessa on ajoittain tyhjäkäyntiä, kun tarinan keskeyttää vaikkapa sinänsä upea miekkailukohtaus. Runsaan kahden ja puolen tunnin kesto ei silti tunnu liian pitkältä.

Vaikka sanailu ja törmäily aidosti naurattavatkin, väsähtäneitä väärinkuulemisia ja sanaleikkejäkin kyllä riittää.

Huumori myös haiskahtaa vanhentuneelta: naureskellaan suomenruotsalaisille nimille, ranskankielisille repliikeille tai ynseälle fine dining -meiningille.

Sama koskee näytelmän asetelmia laajemminkin. Herrasväkeä ja työläisiä? Mieleen tulevat Karin vanhojen pilapiirrosten hahmot. Mutta kunnon retrotunnelmaakaan ei tavoiteta.

Ylenpalttiset puitteet

Elina Vaskon huikea, lukemattomia kuoseja yhdistelevä puvustus säkenöi kuin saavillinen glitteriä.

Muu visuaalisuus olisikin kannattanut pitää hillitympänä. Nyt projisoinnit tuntuvat ylenpalttisilta, ja vaikka lavastus pompööseine pylväineen onkin melko pelkistetty, sen olisi voinut jättää vieläkin kevyemmäksi.

Kaikkiaan farssi saattaisi toimia tehokkaammin pienemmällä näyttämöllä.

Sitä vastoin äänisuunnittelu veikeine instrumentaalisovituksineen palvelee kertomusta oivasti.

Niin teemoiltaan kuin farssiotteeltaankin Aateliskalenteri tuo kovasti mieleen toissavuotisen Ei makseta -näytelmän. Dario Fota on toki vaikea päihittää absurdin huumorin ja yhteiskuntakritiikin yhdistämisessä.

Nyky-Suomesta löytyisi aineksia vaikka kuinka kirpeisiin luokkasatiireihin, mutta näytelmä ei oikein löydä tarttumapintaa todellisuuteen.