Teat­te­riar­vio: Yli­op­pi­las­teat­te­ri puristi Palsan liian siis­tiin pa­ket­tiin, mutta Eino Hantula va­kuut­taa pää­roo­lis­sa

Lapin ylioppilasteatteri on tarttunut kittiläläisen Kalervo Palsan tarinaan. Aikanaan pahennusta herättäneen taiteilijan syntymästä tulee tänä vuonna kuluneeksi 70 vuotta ja kuolemastakin kolmekymmentä. Päivi Kolmosen käsikirjoittama ja ohjaama näytelmä Palsa: Ovenraosta kuseminen sallittu on katkelmista koostuva tunnelmointi Palsan persoonasta.

Eino Hantula nimikkoroolissa tekee vahvaa työtä välillä demoniensa alle hukkuvana, mutta toisaalta itseriittoisuuttaan julistavana taiteilijana. Seesteinen ja vähäeleinen olemus sekä erityisesti maalaaminen koko näytelmän ajan tuo hahmoon vahvaa inhimillisyyttä ja samalla eriyttää hiljaiseen yksinäisyyteen.

Rujon miehen hellyys pilkahtaa esille suhteessa Laura Haapasalon lämpimästi tulkitsemaan vanhaan äitiin ja elämänkumppanina piipahtelevaan karvakuonoon.

Kuitenkin Palsan hahmo jää auttamattoman ohueksi ja pyörimään turhan perinteisiin kuvauksiin kärsivästä taiteilijasta. Rooli kaipaa runsaampaa sisältöä ja rohkeampaa otetta – enemmän vivahteita Palsan teoksista.

Monipuolinen taustapoppoo seuraa Palsan toimintaa halveksien, ihaillen tai omiin fantasioihin vaipuneena. Joukkovoima saa verkkaisen tahdin kiristymään aika ajoin vapaampaan mellastukseen ja suoranaiseen kaaokseen. Maanisesti toistuvat herjaukset hyökyvät päälle ja ryyppyremmin sekoilut naurattavat ja säälittävät.

Rytmitys tuo esitykseen mielenkiintoa ja sopivaa kontrastia Palsan yksinpuhelulle, mutta muuttuu nopeasti ennalta arvattavaksi.

Roosa Honkanen vakuuttaa muuntautumiskyvyllään. Hienostorouva, kovia kokeva koira ja ison kaupungin pimu heräävät eloon sujuvan yksinkertaisesti. Myös Olli Kaihuan hurmiollisesti saarnaava pappi onnistuu pyristelemään esille, vaikka rooli lopulta varsin tavanomaiseksi uskonnon kritiikiksi jääkin.

Sopivasti sekava lavakuva luo tarinalle onnistuneet puitteet. Taustalla kylmän sinisenä hohtava metsä tuottaa vilunväreitä ja pölkylle joutuu niin vapautta rajoittavia ajatuksia kuin iloa tuovaa elämääkin.

Erilaisista perversioista useasti taiteeseensa ammentanut Palsa tuntuu sanallistettuna puristuneen hieman liian siistiin pakettiin, josta uupuu tarttumapinta. Esitys ei rehdistä menosta ja rouhevuudestaan huolimatta nouse kunnolla siivilleen.

Veera Kuure