Teat­te­riar­vio: Pes­sis­tä ja Il­lu­sias­ta puut­tu­vat suuret tun­teet, mutta valot he­rät­tä­vät la­vas­tuk­sen kau­niis­ti eloon

Rovaniemen teatteri on kääntynyt klassikon puoleen syksyisessä lastennäytelmässä. Yrjö Kokon jatkosodan aikana kirjoittamaan Pessi ja Illusia -fantasiaan perustuvan näytelmän on dramatisoinut Lasse Hjelt . Eljas Liinamaan ohjaama versio valtaa tiivistunnelmaisen Kero-näyttämön.

Seikkailu alkaa, kun keiju Illusia ilmestyy peikko Pessin kevääseen lähdettyään kotoaan sateenkaarelta katsomaan, minkälaista elämä on alhaalla maailmassa.

Onerva Kärkkäinen Illusian roolissa on vikkelä liikkeissään ja tarkastelee uteliaana kohtaamaansa uutta. Joni Kuokkasen vetreä Pessi ihastuu keijuun heti ensisilmäyksellä ja tutustuttaa Illusian omaan elämänmenoonsa.

Ennennäkemättömät asiat kutkuttavat, mutta toisaalta kaksikko jämähtää hieman liiaksikin ihmettelemään ja vaikkapa surun tai kiukun suomat mahdollisuudet monipuolisuuteen jäävät monin osin ammentamatta.

Vesa-Matti Komonen hoitaa varmuudella muut roolit aina isästä vekkulimaiseen kirjeenkantaja Kimalaiseen ja muihin metsäneläjiin. Upean kammottavasti toteutettu, mutta hämmentävästi vain kuusijalkainen Lukki, on ihmismäisen katala ilkimys.

Keijujen olemassaoloa pohtiva isä sitoo näytelmän rauhallisesti kokonaisuudeksi. Kohtauksien taustalla kumpuavat sodan äänet kytkeytyvät kirjan syntyhetkiin ja tuovat oman aikuisemmalle katsojalle suunnatun vivahteen.

Atte Herdin notkeat koreografiat ponnistavat soljuvasti staattisemmista hetkistä. Turhia kikkailemattomat liikkeet käyttävät tilaa ketterästi ja vievät tarinaa eteenpäin korostamalla vahvasti tunnetiloja aina ilosta pelkoon.

Sanna Halmeen ja Miksa Koposen vaalea, pelkistetyn toimiva lavastus herää kauniisti eloon Koposen suunnittelemilla valoilla ja kokonaisvaltaisella äänimaisemalla. Mielenkiintoiset heijastukset ja pehmeät varjokuvat hyödyntävät tilan syvyyden.

Pessin ja Illusian tarinaa on yksinkertaistettu jopa liian virtaviivaiseksi. Kertomus Illusionistin tyttären ja Pessimistin pojan kohtaamisesta ja tuosta erilaisuuden yli pyrkivästä ystävyydestä ja rakkaudesta ei oikein pääse nousemaan esille missään vaiheessa näin tiiviiksi työstettynä.

Klassikkosadun tulkinnasta jäävät suuret tunteet tällä kertaa puuttumaan. Visuaalisesti mielenkiintoinen, mutta näytelmällisesti liian tasainen, jopa vaisu, kokonaisuus ei onnistu innostamaan taianomaiseen tunnelmaan.