Teat­te­riar­vio: Ab­sur­dius luo kont­ras­tia ki­peäl­le ajan­koh­tai­suu­del­le fars­sis­sa, jossa työ­läi­set kyl­läs­ty­vät hin­to­jen nousuun

Dario Fon yhteiskunnallisesti kantaaottava farssi Ei makseta! hauskuuttaa Rovaniemen kaupunginteatterin suurella näyttämöllä. Tommi Auvisen ohjaus siirtää alun perin 1970-luvulle sijoittuvan tarinan onnistuneesti lähemmäksi nykypäivää.

Liirat ovat vaihtuneet euroiksi, mutta aikaa tai paikkaa ei sen kummemmin turhaa korosteta. Ja hyvä niin. Kriittiset viittaukset katoliseen kirkkoonkin soljahtavat toimivasti osaksi kokonaisuutta.

Seikkailu alkaa, kun röyhkeään hintojen nousuun kyllästyneet työläiset ottavat oikeuden omiin käsiinsä ja päättävät maksaa sen minkä pystyvät, jos ylipäätään maksavat. Kaikessa menevyydessään ensimmäiset hetket ovat hieman junnaavia, mutta onneksi raskastempoisuus osoittautuu vain alkulämmittelyksi tapahtumien vyöryn ja sekalaisen sanahelinän päästessä liikkeelle.

Paula Miettisen ripeän kekseliäästi väisteleviä selityksiä suoltava Antonia on tilanteiden voimakastahtoinen ratkaisija, joka nostaa tarpeen vaatiessa myös koteja itsevaltiaan elkein tarkastavat karabinieerit seinälle.

Antonia vetää perässään hiljaisempaan eloon taipuvaista Margheritaa, ihmeellisesti lähes vuorosanoitta jätettyä Eeva Hautalaa , joka ei oikein tiedä miten suhtautuisi omavaltaisesti haltuunotettuihin ruokapusseihin ja niiden outoon sisältöön.

Marko Syysmaa venkuloi roolista toiseen ja tuntuu olevan jopa kahdessa paikassa yhtä aikaa. Hahmoista etenkin fil. maist. tutkinnolla mellakkapoliisin työhön tyytymään joutunut mielessään kapinoiva toisinajattelija koskettaa ja jostain syystä kliseisemmät hauturin tuuppaus-lohkaisutkin hörötyttävät.

Vesa-Matti Komosen raikkaan vähäeleisesti tulkitsema Giovanni piirtyy hömelön hyväuskoisena moraalinvartijana, joka luottaa ihmisen sanaan ja avuliaisuuteen. Erityisesti hämmentävä mausteliemi ja eksyneet oliivit saavat sympaattisen miehen ajatukset kehittelemään kutkuttavia päätelmiä elämän olennaisista vaiheista.

Herkullisen absurdi teksti tasaantuu välillä rauhallisempaan, odottavaan menoon noustakseen taas uudelleen huippuunsa arvaamattomin kääntein. Juoni vie hahmot melkoiseen soppaan, jossa jokainen yrittää piilottaa jotain toiselta, vaikka lopulta oikeastaan kukaan ei enää ole selvillä siitä, mitä ollaan salaamassa ja keneltä.

Todellisuuden rajoilla ja elämän realiteeteilla ei höpötyksessä ole väliä, mikä luo upean kontrastin aiheen kipeälle ajankohtaisuudelle.

Esitystä leimaa vahva yhteiskunnallinen kantaaottavuus mutta turhalta saarnaamiselta kuitenkin vältytään. Jopa lopun yhteenvetona kauniimpaa maailmaa maalaileva puhe pysyy hunajaisuudessaan viihdyttävänä ja aitona.

Ajaton ja yleismaailmallinen kuvaus naurattaa ja herättää ajatuksia vielä kotimatkan jälkeenkin.

Veera Kuure