Kolumni

Tässä ja nyt

Suurimman osan aikuisikääni olen paennut tätä hetkeä. Olen murehtinut menneitä tai suunnitellut tulevia. Toisaalta olen myös sitkeästi pyrkinyt tähän hetkeen, eri aikoina eri tavoin.

Nuoruudessa innostuin kuolleiden runoilijoiden seurasta. Robin Williams oli myös minun kapteenini, joka kehotti minua tarttumaan tähän uusia mahdollisuuksia sisältävään hetkeen.

Enemmän sitä taisi silloin kuitenkin pulloon tarrautua, mutta jotenkin se tuntui olevan linjassa sen kanssa, mitä carpe diem minulle silloin tarkoitti.

Opiskeluaikana joogasin kovasti. Joogakursseilla yritin hiljentyä ja keskittyä oman kehoni liikkeisiin, mieleni seuratessa loittonevaa kättäni. Tunnin lopuksi hiljensimme sielumme jonkun suuremman sinne astua, mutta monesti heräsin opettajan taputukseen, että joogatunti on nyt sitten ohi.

Väitöskirjaa tehdessäni harrastin aktiivisesti karatea. Viimeistään ensimmäisen potkun kopsahtaessa päähän, sitä oli ikään kuin pakotettu keskittymään tähän hetkeen ja itsensä puolustamiseen.

Pääsin välillä jopa tilaan, jota karatessa ja monissa muissa itämaisissa taistelulajeissa tavoitellaan. Siihen, että luotat kehoosi, joka kyllä tietää mitä tehdä, jos mielenliikkeet eivät sitä häiritse.

Hiljaisuuden perinne kirkossamme on minulle tärkeä. Retriiteissä laskeudutaan viikonlopuksi hiljaisuuteen toisten kanssakulkijoiden kanssa. Mieli rauhoittuu vähitellen, kun rukouksen voimalla hiljennymme tähän hetkeen.

Viime vuosina työelämä on vienyt itseni siinä määrin mukanaan, että on välillä todella vaikea elää tätä hetkeä. Uskon, että moni aivotyöläinen tietää mistä puhun. Informaatiota ja määräaikoja pukkaa vähän joka tuutista.

Oma hiljaisuuden keitaani tällä hetkellä on juoksu, jossa mieli vähitellen väsyy ja huomaat eläväsi jokaisen otetun juoksuaskeleen kautta.

Suurin osa meistä varmasti myöntää noin yleisellä tasolla, ilman elämäntapaoppaitakin, että olisi paljon parempi elää niin paljon kuin mahdollista nykyhetkessä.

Menneisyyttä emme kuitenkaan voi muuttaa, ja tulevaisuutta pystymme vain ohuesti ohjaamaan. Tämä hetki on oikeasti meidän ainoa hetkemme. Tiedämme, että monet murheet ja stressit voisi välttää keskittymällä siihen, mitä kulloinkin tekee.

Mutta se on vain niin tavattoman vaikeaa.

Ainakin oma mieleni pyrkii etsiytymään kaukaisiin menneisyyden tai tulevaisuuden maailmoihin heti, jos en ole tietoinen tästä hetkestä. Eikö tämä kuulostakin aika pelottavalta?

Kun luulemme olevamme hereillä, olemmekin tavallaan aika unenomaisessa tilassa, johon mielemme liikkeet meidät niin ovelasti saattavat. Tulee mieleen The Matrix elokuvan Neo, joka lopulta tajuaa, että maailma, jota hän ja muut ihmiset elävät, on vain virtuaalinen lavaste.

Toivon, että voisin olla hiljaisempi ja rauhallisempi, enemmän osa tätä menossa olevaa hetkeä. Voisin juurtua tähän hetkeen ja tuntea, miten elimistöni toimii ilman omia käskyjäni. Hengittää sisään ja ulos.

Sormeni painaa nyt pistemerkkiä.

Kirjoittaja on Arktisen keskuksen tutkimusprofessori.