Kemin Marttalassa lapsuutensa asunut Esko Ojala piti nuoresta pitäen päiväkirjaa, jonka sivuille hän kirjasi paitsi omaansa myös Kemin historiaa. Eipä mies arvannut, että yhtenä päivänä päiväkirjoista tulee arvokas osa Sattumien polut ja sallimuksen tiet -muistelmateosta.
Kirjasta löytyy laajasti ajankuvausta sekä tarkkaa tietoa Kemin taisteluista talvisodan aikana.
Eskon ollessa kolmevuotias hänen isänsä joutui rintamalle. Isä palasi kotiin, kun poika oli täyttänyt kahdeksan.
- Neuvostoliiton julistettua sodan Saksaa vastaan, sota suorastaan vyöryi pihaamme. En kuitenkaan pelännyt, vaan uteliaana seurasin sitä uskomatonta näytelmää, Ojala muistelee.
Sodan loppuvaiheessa Ojalan perhe evakuoitiin Kemin ammattikoululle.
- Kielloista huolimatta seurasin sotatapahtumia uteliaana ikkunasta.
Hän muistaa, kuinka saksalaiset ampuivat tykeillä kirkon vierestä koulun ylitse.
- Onneksi yksikään tykin ammus ei osunut kouluun, Ojala miettii.
Saksalaisten peräännyttyä perhe palasi kotiin.
- Toivolan kohdalle kaikki oli hyvin. Kotimme pihassa koko sodan kauheus aukesi eteemme. Osa ikkunoista oli rikki ja seinissä oli luotien reikiä. Myös lemmikkikanimme löytyivät kuolleena.
Sodan jälkeen elämä meni kuitenkin uomiinsa. Poika kasvoi, kävi Juntolla saunomassa, Kiikelissä uimassa ja pelasi jalkapalloa.
- Kerran leikeissä oli hengen lähtökin lähellä. Sain verenmyrkytyksen, josta selvisin lääkärin mukaan vain hyvän veren ansiosta.
- Jo poikana olin utelias elämälle, positiivinen ja kova touhuamaan. Marttalan omassa elokuvateatteri Kuvakorsussa kävimme kavereiden kanssa aina kun pystyin, Ojala kertoo.
Rahaa ei pojilla ollut, joten he rahoittivat elokuvassa käynnin pelaamalla miesten kanssa seinävaaksaa tai hiipimällä etupenkkiin salaa.
Elokuvat ruokkivat poikien mielikuvitusta, niinpä Esko vuoli intiaani- ja rosvoleikkeihin puusta pyssyjä ja jousipyssyjä.
Vuonna 1952 Ojala pääsi Kemi-yhtiön lautatarhalle töihin. Hän avioitui Rauhan kanssa ja perheeseen syntyi kaksi tytärtä. Työ rakennusmestarina oli myös mieleistä, sillä puutöitähän Esko oli tehnyt pienestä pitäen.
- Vastasin rakennusmestarina muun muassa Kemin kulttuurikeskuksen laajennuksen osalta teatterin rakennustöistä.
Esko Ojala sanoo olleensa utelias elämälle, kunnes 54-vuotiaana hänen elämänsä pysähtyi hetkeksi vakavien rytmihäiriöiden vuoksi.
- Tyttäreni oli juuri lähtenyt, kun otin vielä mukiin kahvia ja istahdin olohuoneeseen. Hetken päästä sain hirvittäviä rytmihäiriöitä ja lopulta jouduin lähtemään sairaalaan.
Rytmihäiriöihin ei löytynyt lääkettä, joten siihen loppui Ojalan kahvinjuonti. Myös suola ja sokeri jäivät.
- Jopa pihan perälle käveleminenkin oli sairastuttuani raskasta, hän kertoo.
Sitkeästi lenkkeillen miehen voimat kuitenkin palasivat. Kun hänellä oli aikaa, mies päätti kaivaa esiin päiväkirjansa ja alkoi tiivistää materiaalia vihkoihin. Vuosi oli tuolloin 2005.
- Tyttäremme Sari ja Sini tallensivat lopulta muistoni tietokoneelle.
Esko Ojala kertoo häntä vaivanneen aina sen, ettei hän tiennyt isänsä puolen Mörsärin suvusta mitään.
- Kolme vuotta sitten kävimme veljeni kanssa Karungissa tapaamassa Liisa Mörsäriä , joka osoittautui sukulaiseksemme.
Mörsärin kuultua Eskon kirjoittamisharrastuksesta tämä pyysi tekstit nähtäväkseen. Luettuaan tekstit Mörsäri ehdotti, että Esko vie ne luettavaksi kemiläiselle kirjallisuuden harrastaja Toini Marjamaalle. Häneltä tekstit kulkeutuivat Jatulin vastaavalle, Pentti Hiukalle. Osa muistelmista kelpasi heti Jatuliin.
Hiukka näytti sitten tekstit Nordbooksin kustantaja Matti Ylipiessalle , jonka kanssa Ojala teki omakustanteisen sopimuksen.
- Kyllä päiväkirjan pitäminen kannatti, sillä kirjani on saanut niin hyvän vastaanoton, Esko Ojala iloitsee.