Tämä kuo­lin­sii­vous ei lopu koskaan – Kau­nii­ta esi­nei­tä ra­kas­ta­va Riitta käy läpi aar­tei­taan lopun ikänsä, elä­mäs­tä kii­tol­li­se­na

Riitta Pykäläisen kodissa on vaikea tietää, mihin katseensa ensimmäisenä kiinnittäisi. Minne tahansa päänsä kääntää, silmien edessä on tavaroita – pieniä koriste-esineitä, astioita, koruja, laukkuja, itse maalattuja tauluja ja niin edelleen. Ja niiden keskellä asetelmia, sillä kauneutta Pykäläinen rakastaa.

Riitta Pykäläinen on aina keräillyt esineitä. Koti siis pitää sisällään paljon kirpputorilöytöjä mutta myös edesmenneiltä vanhemmilta perittyjä tavaroita.

Jäätyään viime kesänä eläkkeelle Pykäläinen on alkanut vähitellen käydä omaisuuttaan läpi, kerros kerrokselta, tavara tavaralta.

– Tykkään, että saan penkoa tavaroitani rauhassa. Tämä on samalla koko elämäni läpikäymistä. Tiedän, että teen tätä lopun ikääni, niin kauan kuin voimat säilyvät, hän sanoo.

Jokin aika sitten Pykäläinen kertoi tuttavalleen, että on alkanut raivata tavaroitaan. Ystävä totesi alkaneensa tehdä samaa.

– Totesimme tekevämme kuolinsiivousta – ja nauroimme ajatukselle aivan kuollaksemme!

65-vuotias Pykäläinen tunnustaa, että oli naurussa osa pelkoakin.

– Tämän ikäisenä alkaa tulla mieleen, että ei tässä iän kaiken eletä.

Hyvän mielen projekti

Pykäläinen lajittelee esineitä kahteen kasaan, säilytettäviin ja poispantaviin. Poispantavat hän lahjoittaa eteenpäin ystäville, aikuisille lapsilleen ja suurimman osan hyväntekeväisyyteen. Muutama pussi odottaa jälleen kuljetusta SPR:n keräyspisteeseen.

Tavaroiden läpikäymisen taustalla on ajatus, ettei kaikki – sitten joskus – jää lasten vaivoiksi. Vaikka Pykäläinen puhuu myös syyllisyyden hälventämisestä, hän toteuttaa projektiaan hyvällä mielellä.

– Kun pengon tavaroita, saan kivoja fiiliksiä. Vaalin mielessäni etenkin lasten lapsuutta, pienet lastenvaatteet herkistävät helposti. Kokoan elämäntarinaani pienistä palasista ja keräilen muistojani, joita ei arjessa yleensä tule ajatelleeksi. Huomaan ajattelevani usein: Ei hitsi, tämäkin vaihe on tullut elettyä.

Takana rankka vaihe

Kymmenisen vuotta sitten Pykäläisen elämässä rytisi. Kahdessa vuodessa hän menetti sekä omat vanhempansa, appivanhempansa että isän avovaimon. Samaan syssyyn tuli avioero ja pian vielä nuorimmankin lapsen muutto pois kotoa.

Kokemusta tavaroiden raivaamisesta siis löytyy.

Niin ikään keräilystä innostuneelta äidiltä jäi sekä asunto että kesämökki. Isältään Pykäläinen peri ainoana lapsena kotitalon, ja avioeron myötä myös oma kesämökki piti tyhjentää myyntiä varten.

Äidin tavaroihin Pykäläinen ei pystynyt koskemaan kokonaiseen vuoteen, niin koville se otti. Lopulta asunto meni myyntiin, ja tavarat päätyivät lahjoitukseen – ja Pykäläisen kotiin. Osaa äidin tavaroista hän käy läpi vasta nyt, 12 vuotta kuoleman jälkeen.

– Olen jo hyväksynyt itsessäni sen, että tällainen minä olen ja tällainen on minun kotini. Eihän tästä koskaan siposiistiä tule.

Kuva kännykkään säilyttää muiston

Kuolinsiivouksen tekeminen on ollut paitsi muistojen kokoamista myös oman itsen pohtimista.

– Olen miettinyt paljon, miksi olen juuri tällainen ja miksi minulla on kaikki nämä tavarat. Ehkä ne tuovat jotakin turvaa. En edes haluaisi asua tyhjässä kodissa, voisin sellaisessa vain huonosti, Pykäläinen miettii.

– Toisaalta olen oppinut tietämään, mistä pidän ja mitä tahdon. Kun laitan jotakin pois, voin hankkia tilalle jotakin sellaista, josta juuri nyt tykkään.

Merkityksettömistä esineistä Pykäläisen on helppo luopua, tunnetilat pitävät toisissa kiinni. Liinavaatteet ja kengät lähtevät kevyesti, osa astioista samoin. Koriste-esineille lähtöpassien antaminen on Pykäläisen mielestä todella vaikeaa, samoin lasten vanhoille leluille.

Henkarilla keikkuu Pariisista aikanaan tuotu xxs-kokoinen mekko.

– Se on kaunis ja ihana, ja olen käynyt Pariisissa vain kerran. Siitä en pysty kyllä luopumaan, Pykäläinen sanoo.

Joskus, kun luopuminen on vaikeaa, Pykäläinen nappaa esineestä kännykällään kuvan.

– Siten voin säilyttää muiston ja heittää tavaran kuitenkin menemään.