Merkkiääni hälyttää, kun astun Puistokadun varrelta Satakukkaan sisään heinäkuisena maanantaipäivänä, heti viikonlopun jälkeen.
Käteni tärisevät. Olen tehnyt jotakin kamalaa, ja nyt on pakko toimia nopeasti.
–Mihin tarkoitukseen tarvitset kukkia? kysyy Satakukassa jo 48 vuotta työskennellyt Eeva-Liisa Ojala tiskin takaa.
Hikoilen. Vastaan tilanteen olevan nyt sellainen, että tyttöystävää pitäisi lepytellä.