Sara Hildenin elämänvaiheiden kokoaminen ja kirjoittaminen yksien kansien väliin oli Anna Kortelaiselle kolmen vuoden matka poikkeuksellisen ihmiseen tarinaan.
Kortelainen kertoo urakan sisältäneen yllätyksiä, kyyneliä ja oivalluksia. Aluksi se myös pelotti. Sara Hildénin maine taiteen kerääjänä ja bisnesmaailman rautarouvana oli kova, tylykin. Sellaisen muurin murtaminen vaatii elämäkerturilta kanttia.
Varauksellisuus liittyi myös aineistoon. Hildénin myöhemmät vaiheet ja katkeraksi kääntynyt avioliitto taiteilija Erik Enrothin kanssa tunnetaan, mutta hänen lapsuutensa ja nuoruusvuotensa Saarana olivat jääneet pimentoon.
Hildén ei itse niistä juuri puhunut. Hän oli kuitenkin säilyttänyt valtavasti kirjeenvaihtoa, kuvia ja dokumentteja. Arkistotyö paljasti aivan uusia näkymiä karusta lapsuudesta, itsellisen nuoren naisen seksuaalisesta vapaudesta ja rohkeudesta kulkea omia polkujaan.
Lapsuus raakuuksien ytimessä
Saara Ester Kadell syntyi Tampereella 1905 Venäjän valtakunnan levottomana vuotena. Äiti Ida oli torpparintytär Lempäälästä, isä on jäänyt tuntemattomaksi.
Ajat olivat ankarat ja elanto tiukassa. Äiti meni naimisiin sekalaisia töitä tehneen leskimiehen kanssa, ja perhe muutti Sääksmäelle. Isäpuoli ehti ennen kuolemaansa jättää tyttärelleen vain sukunimensä ja nuoremman veljen. Saara joutui muuttamaan isovanhempiensa luokse Lempäälään, äiti jäi veljen kanssa naapuripitäjään.
Sisällissodan syttyessä Saara oli 12-vuotias. Kartanoiden vallasväen välit työväestöön olivat jo aiemmin olleet seudulla räjähdysherkkiä. Taistelut Pirkanmaalla yltyivät kiivaiksi.
Kortelainen kertoo liikuttuneensa kyyneliin, kun arkistot paljastivat Saaran olleen raakuuksien ytimessä. Kotitalon nurkilla tehtiin joukkoteloituksia, hoidettiin haavoittuneita sidontapaikalla ja haudattiin vainajat. Uhreihin kuului myös Saaran tuntemia ihmisiä.
Sodan päätyttyä äiti menehtyi espanjantautiin, isoisä oli kuollut vuotta aiemmin. Sodan runtelemassa torpassa oli liikaa suita ruokittavaksi. Saaran oli jätettävä koulut kesken ja suunnattava Tampereelle. Hän oli yksin vastuussa pärjäämisestään.
Kortelainen muistuttaa, että pienipalkkaisiin töihin tehtaisiin, palvelijoiksi ja myyjiksi virtasi pitäjistä runsaasti samanlaisia tyttöjä. Saaran onni oli löytää heti työpaikkoja tuttavaperheiden piikana huutavasta asuntopulasta kärsivässä tekstiiliteollisuuskaupungissa. Hän asui tuolloin tovin Särkänniemessäkin.
Ahkera tyttö käväisi teollisuustöissä mutta päätyi kauppa-apulaiseksi. Matka vaatetusalalla alkoi.
Miehet kirjoittelivat turhaan perään
Anna Kortelainen ei ole halunnut kirjassa lähteä psykologisoimaan Saaran persoonaa tai tekemisiä. Hänestä aineisto antaa runsaasti eväitä lukijan omille johtopäätöksille. Esiin voi nostaa kuitenkin monia jo nuorena tärkeiksi osoittautuneita piirteitä.
Saara oli äärettömän työteliäs ja halusi kehittää itseään. Hän pärjäsi hyvin ihmisten kanssa, oli sitten kyse tuttavaperheiden lapsien hoitamisesta tai asiakkaiden palvelusta.
Toisaalta hänellä oli rohkeutta tehdä omia päätöksiään ja valintojaan. Esimerkiksi avioliitosta turvan hakeminen ei istunut hänen pirtaansa.
Ihailijoita pitkällä, ryhdikkäällä ja tyylikkäästi pukeutuvalla naisella kuitenkin riitti. Ja Saara myös nautti rakkaudenosoituksista, vällyjen välissäkin, vaikka lyhytkestoisten suhteiden harrastaminen naisena oli tuohon aikaan poikkeuksellista.
Kesälomansa Saara vietti poissa Tampereelta. Muistoksi jäi romansseja, valokuvia hiekkarannoilta ja miesten kaipaavia kirjeitä. Jotkut miehistä pysyivät hiukan pidempäänkin Saaran lähipiirissä, toiset saivat kadota vailla hempeilyä.
Kymmenkunta vuotta hänellä oli rakkaus- ja ystävyyssuhde itseään vanhemman ruotsalaisen liikemiehen kanssa. Se ei kuitenkaan roihahtanut sellaiseen liekkiin, joka olisi johtanut avioliittoon. Saara tuli toimeen omillaan, eikä tarvinnut miestä elättämään itseään.
Lottavuodet olivat johtajakoulu
Saara liittyi vuonna 1933 Lotta Svärd –järjestöön. Kortelaisen mukaan syyt eivät olleet poliittisia. Kurinalainen toimintatapa sopi Hildénin persoonalle.
Vuosikymmen lottana oli äärimmäisen merkityksellinen johtamiskoulu. Lotat harjoittivat laajaa liiketoimintaa. Koulutusta sellaisiin tehtäviin ei ollut juuri tarjolla muualla, ja roolimallitkin naisjohtajuudesta olivat harvassa. Saara oli jämpti työssään, samoin lottana. Hän joutui kuitenkin salaamaan poikamiestytön elämäntyylinsä. Tunteensa ja epävarmuutensa Saara oli oppinut salaamaan jo lapsesta.
Vaikka Saara käväisi asumassa Helsingissä, Turussa ja Porissa, oli hän vahvasti nimenomaan tamperelainen. Kun hän viimein 50-luvulla käynnisti oman liiketoimintansa, oli tuntuma asiakaskuntaan tarkka.
Tehtaiden pumpulitytöistä oli kasvanut muotia seuraavia naisia. Sota-ajan ja sitä seuranneiden pulan vuosien jälkeen alkoi aivan uudenlainen, modernin elämäntyylin tavoittelu.
Saara Hildénin bisnes osui juuri oikeaan aikaan. Hänellä oli palkkatyössä hankittu vankka alan tuntemus, mutta liikeyrityksen omistavana naisena hän oli edelläkävijä.
Hulttio taidemaalari vei sydämen
Kortelainen haluaa kumota ajatuksen siitä, että Hildénin taiteen ymmärrys sai alkunsa tutustumisesta taidemaalari Erik Enrothiin vuonna 1945. Ensimmäiset hankintansa Saara teki jo 30-luvulla, mikä oli poikkeuksellista palkkatyössä olleelle nuorelle naiselle. Hänen tuttuihinsa kuului jo 40-luvulla useita taiteilijoita, kuten keraamikko Rut Bryk. Suhde Erikiin toki vauhditti myös taideharrastusta.
Saara osasi annostella tunteitaan ja palautti itsensä pian maanpinnalle lyhyiden romanssien huumasta. Erikin kohdalla näin ei tapahtunut. Kokemus oli neljänkymmenen ikäiselle Saaralle järisyttävä.
Hän oli vähän aiemmin adoptoinut sotalapsena Ruotsissa olleen sukulaispojan Kalevin, joka ei oikeastaan ollut hänelle kovin läheinen. Muiden auttaminen oli jo sotavuosista lähtien ollut kuitenkin Saaralle tärkeää. Ehkä häntä ajoi velvollisuudentuntokin, sillä monet naiset ottivat orpoja hoteisiinsa.
Muutamien vuosien sisällä vuosikymmenen vaihtuessa Saaran elämä vakiintui aivan uuteen järjestykseen: hänellä oli oma yritys, poika ja aviomies.
Onnea kuitenkin varjosti musta pilvi eli Erikin alkoholiongelma. Viinan syövyttämä liitto kesti 13 vuotta, ja Erikin valokuva säilyi Saaran yöpöydällä mesenaatin kuolemaan saakka vuonna 1993.
Yli 500 Enrothin maalausta päätyi Hildénin omistukseen, olihan hän rahoittanut miehensä uran koko avioliiton ajan ja vielä sen päätyttyäkin.
Merkittävä kokoelma modernismin klassikoita
Kortelainen tarkentaa kirjassa myös intohimoisen taidekeräilyn motiiveja. Se ei ollut vain tyhjentyneen kodin kompensoimista.
Saara – nimi oli tuolloin jo lyhentynyt Saraksi ja sukunimi saanut heittomerkin – vierasti nousukasmaista varallisuudella pröystäilyä. Lyhyeksi jääneen koulutuksensa hän oli korvannut vankalla lukeneisuudella. Kortelainen kertookin hämmästyneensä, millainen intellektuelli liikenaisen varjossa oli kehkeytynyt.
Valinta keskittymisestä nykytaiteeseen oli osa Saran sisäistämää modernia elämäntyyliä. Ateneumin ulkomaisen taiteen hankintojen tukemisesta alkanut suunnitelmallinen kerääminen jalostui tavoitteeksi koota oma museokokoelma. Sitä kannustivat jo 60-luvulta lähtien saadut myönteiset arviot hankintojen tasosta.
Venetsian biennaalit ja Kasselin Documentat koluttiin tarkkaan. Kansainvälisestikin katsoen Francis Baconin Kaksoistutkielma George Dyerin muotokuvaa varten (1928) on huippuhankinta.
Vaikka Hildén käytti asiantuntijoita, jokainen hankinta oli hänen oma päätöksensä – ja ostoihin liittyvässä tinkimisessä hän oli lyömätön. Ajan tyylisuuntia edustavien maalausten ja veistosten ohella kokoelmaan kertyi lukuisia modernismin klassikoita. Sieltä löytyy esimerkiksi Saralle rakkain teos Paul Delvauxin Kesä (1938), jota katsoessa voi vain arvailla teoksen hänessä herättämiä mielleyhtymiä.
Koskaan Sara ei puhunut ääneen tunteistaan taiteen äärellä. Vanhemmiten Parkinsonin taudin kivettämiltä kasvoilta oli vaikea lukea ilmeitäkin.
Keräilyn huipentuma oli 1979 avattu, Hildénin nimeä kantava museo. Yli viidentuhannen teoksen kokoelma on Kortelaisen mielestä osoitus ennen kaikkea Sara Hildénin henkilökohtaisesta näkemyksellisyydestä.
Taide oli lopulta hänen suurin rakkautensa.