Tähän järveen hukkui laulaja Arttu Wis­ka­rin isoisä ja kaksi muuta, kun ka­la­mat­ka­lais­ten jolla kaatui – isä pe­las­tui viime ti­pas­sa, ja 50 vuotta myö­hem­min hän toi poi­kan­sa pai­kal­le

Uusintajuttu, julkaistu ensimmäisen kerran 2. syyskuuta 2017

Ylimmäinen Vuontisjärvi päilyy peilinä. Poutapilven kuvajaisia pirstovat vain pinnassa tuikkivat kalat.

– Ihan samanlaista kuin silloin, Juha Wiskari sanoo laskeuduttuaan helikopterista varvikkoon, vaivaiskoivujen ja riekonmarjojen keskelle.

– Sekin oli kaunis yö, tyyni ja kirkas.

Hän kävelee rantaan ja osoittaa lahdelle, joka pistää itään.

– Tuossa se tapahtui.

Olemme keskellä Käsivartta ja erämaata, yhdellä Enontekiön kunnan monista Vuontisjärvistä.

Tähän hukkui kolme miestä kalamatkallaan elokuun 5. päivän vastaisena yönä vuonna 1967: pelkosenniemeläiset Leo Pyhäjärvi, Sulo Pyhäjärvi ja Aatto Viskari.

Isänsä menettänyt Juha Wiskari pelastui häthätää, uimalla rantaan 14-vuotiaan voimilla ja elämänjanolla.

Nyt, 50 vuotta myöhemmin, hän seisoo ensi kertaa samalla paikalla, mutta ei yksin.

Seurassa on ystävä Tapani Vartiainen sekä nuorempi mies, jossa on paljon samaa kuin Juha Wiskarissa. Tummasankaiset silmälasit, pyöreät kasvot, tanakka olemus.

Tietämättäkin arvaisi, että siinä ovat isä ja poika: yritysvalmentaja ja tietokirjailija Juha Wiskari, 64, ja laulaja-lauluntekijä Arttu Wiskari, 32.

Isä on tuonut ainoan poikansa katsomaan paikkaa, johon isoisän elämä päättyi ja isänkin elämä oli päättyä.

Juha Wiskari vetää syvään henkeä.

– Jännittää, miten lujaa tämä kolahtaa.

(juttu jatkuu kartan jälkeen)

-

Musiikkimies ja erämies

Arttu Wiskari on kuullut juttuja isoisästään, jota ei koskaan tavannut.

– Pidetty mies. Tiukka mutta reilu, hän kertaa kuulemaansa.

– Ja sen luontoinen, että huolehti lähimmäisistään.

Tapani Vartiainen, opettaja Aatto Viskarin entinen oppilas, nyökyttelee vieressä.

– Aatto hiihdätti meitä monesti Palovaaraan, viisi kilometriä kylältä. Aukaisi umpisessa latua ja piti tulia, joilla käytiin puraisemassa eväitä, kun mäenlaskulta joudettiin, Vartiainen kertoo.

– Niistä päivistä jäi mukavia muistoja.

Aatto Viskari oli karjalaisen evakkoperheen kasvatti.

Ylioppilaaksi päästyään hän oli tullut Lappiin ja aloittanut 1949 opettajana Pelkosenniemen Aapajärven uudella koululla.

Kylään ei ollut autolla ajettavaa tietä, eikä Aapajärvellä tiedetty 1950-luvulle tultaessa vielä mitään sellaisista mukavuuksista kuin sähkö, juokseva vesi tai viemäri.

Syrjäinen sijainti ja alkeelliset olot eivät olleet säikäyttäneet nuorta opettajanalkua, eivätkä nokialaista Hellevi Mäkilää. Tämä oli saapunut Aapajärven kolmanneksi opettajaksi syksyllä 1950. Viimeiset 10 kilometriä kävellen – autuaan tietämättömänä siitä, millainen kohtalo häntä odottaisi kärrypolun päässä.

Kaksi vuotta myöhemmin Mäkilästä tuli rouva Viskari. Heidän esikoisensa Juha syntyi 1953.

Aatto Viskari oli musiikkimies, hyvä laulaja ja innokas soittaja. Opettajaperheen kotiin tuli piano ennen sähköjä.

Toinen rakkaus oli luonto. Kalastava ja metsästävä johtajaopettaja tapasi onkia tammukoita koulun saunan takana virranneessa Huhanojassa, mutta ystäviensä kanssa myös kauempana, kuten Ylä-Lapissa ja Käsivarressa.

Johtajaopettaja Aatto Viskari kalassa Lapissa.
Johtajaopettaja Aatto Viskari kalassa Lapissa.
Kuva: Newspilot Autoprint

– Joka vuosi oli reissu tai kaksi pohjoiseen, Juha Wiskari sanoo.

Kesällä 1967 suunta oli tänne, Suomi-neidon kyynärpäälle.

Kaukana kaikesta

Kalastusseurue täyttyi Pelkosenniemen napamiehistä.

Maanviljelijä Leo Pyhäjärvi johti kunnanvaltuustoa ja oli Pyhätunturin viriävän matkailun nokkamiehiä. Antti Sutinen tunnettiin keskikoulun rehtorina, Sulo Pyhäjärvi sähköporukan työnjohtajana ja leipomonpitäjänä. Aatto Viskari oli itse kunnanhallituksen jäsen. Miehillä riitti luottamustehtäviä osuuskassasta palolautakuntaan ja hevosjalostusyhdistyksestä slalomseuraan.

Loppukesästä kiireet helpottivat sen verran, että järjestyi yhteistä aikaa myös kalareissulle.

Isänsä matkassa miesten mukaan päässyt Juha Wiskari muistaa, miten seurue osti Muoniosta kalaluvat ja jatkoi vielä Kilpisjärventietä toistasataa kilometriä pohjoiseen, ennen kuin kääntyi Saksan armeijalta jääneelle tienpohjalle, joka pisti heikkokuntoisena keskelle Käsivartta.

Sitä tientapaista kalamiehet kitkuttelivat autollaan kolmattakymmentä kilometriä, lähes 700 metriä korkean Kalkkoaivin kupeeseen.

Siinä he laskivat vanerijollansa katolta, nostivat reput selkään ja lähtivät kohti pohjoista. Osa käveli maita myöten, osa uitteli jollaa pitkin lampareita ja puronpätkiä, ellei kantanut sitä maakannaksilla olkapäillään.

Vaivalloisen matkan päässä odotti paratiisi. Tuntureiden ympäröimät, kristallinkirkkaat ja neitseelliset järvet kuhisivat kalaa, jota kukaan muu ei ollut pyytämässä.

– Ja hilloja! Niitä oli aivan mahdottomasti, jänkäpilkat keltaisenaan, Juha Wiskari muistaa.

Seurue vietti eräelämää vajaan viikon, asuen teltoissa ja kalastellen molempia Vuontisjärviä ja lähipuroja.

– Oikein mukavia, reippaita retkipäiviä, Juha Wiskari kuvailee.

Sitten tuli aika lähteä kotiin.

Viisi miestä pienessä jollassa

Viimeisenä iltana kala söi kuin loppunsa edellä.

Matkalla autolle miehet pysähtyivät Kutukoskella, joka juoksuttaa Ylimmäisen Vuontisjärven vesiä alempaan. Vajaan kahden tunnin saalis tuli jopa laskettua: 54 taimenta ja harria.

Sitten syönti hiljeni äkisti. Miehet nostivat siimansa ja jatkoivat matkaa.

Vanerivenettä tuuppasi muutaman hevosvoiman perämoottori. Silti jolla oli sen verran pieni, että osa miehistä oli liikkunut jalan koko reissun. Vene oli enimmäkseen tavaroiden kuljetukseen.

Paluumatka oli poikkeus. Juha Wiskarin mukaan reissun rasitus painoi jo sen verran, että Ylimmäiselle Vuontisjärvelle työnnyttäessä kaikki viisi istuivat jollaan.

Ilta oli idyllinen, tuuleton ja kaunis. Valoa riitti senkin jälkeen, kun aurinko painui muutamaksi tunniksi tunturien taakse.

Hiljaisella järvellä, moottorin sätkättäessä, uni alkoi painaa silmäluomia. Yhdeltä yöllä miehet päättivät vielä rantautua keittääkseen kahvit.

Kun etummaisena istunut liikahti väsyneenä vähän reilummin, jolla hörppäsi keulasta vettä.

Juha Wiskari muistaa, miten neljä muuta siirtyi samassa vaistonvaraisesti kohti perää. Silloin vettä tuli sisään takaakin.

Samassa vene oli ympäri. Viisi kalastajaa räpiköi vedessä, joka oli kylmää elokuussakin. Tuntureilla oli nähty lumipilkkoja.

Rantaan oli satakunta metriä. Sinne selvisi ensimmäisenä Antti Sutinen, joka oli saanut alleen yhden muonasäkeistä. Pelastusliivejä ei käytetty, ei vielä 1960-luvulla.

Juha Wiskari ui kohti rantaa selällään. Jossain vaiheessa hän kääntyi oikein päin mitatakseen jäljellä olevaa matkaa.

– Se oli virhe, sitä vaille ettei kohtalokas. Vasta silloin tuli enemmälti vettä sadepukuni sisään ja saappaisiin.

Hän vajosi pohjaan.

Seuraavat sekunnit ovat yhä tuoreena Wiskarin mielessä.

– Pinnan alla olo oli leijuva, ei mitenkään tuskainen. Katse ei nähnyt pimeää, vaan valoa, hän kuvailee.

– Olisi ollut hyvin helppo luovuttaa.

Silti hän ponnisti uudelleen pintaan.

Millä voimalla? Sitä voi vain arvailla.

– Ehkä ihminen toimii niin. Saatoin ajatella, että perkules, tämä ei voi päättyä tähän... Tai sitten vain pelkäsin, että saan isältä selkään, jos alan räpeltää tällaisessa paikassa.

Henkensä hädässä hän huomasi lähellään Sulo Pyhäjärven ja kuuli tämän sanovan, että jalat yltäisivät jo pohjaan.

– Ranta oli lähellä, ehkä viiden metrin päässä.

Viimeinen huuto

Kierrämme vaivaiskoivuja väistellen lahdenpohjukkaan, josta varvikko nousee jyrkkänä kohti tunturiharjua.

Juha Wiskari tutkailee maastoa. Sitten hän riisuu lippalakkinsa, poimii lasit sormiinsa ja pyyhkäisee kämmensyrjällä kosteita silmiään.

Juuri tähän hän pelastautui elokuisena yönä 50 vuotta sitten.

Hän muistaa, miten kuuli törmälle päästyään nimeään huudettavan.

– Se oli isä. Huusin takaisin, että olen rannassa.

Sen jälkeen Aatto Viskaria ei näkynyt. Yhtä vähän kuin Leo Pyhäjärveä tai Sulo Pyhäjärveä, joka oli rauhoitellut häntä hetkeä aiemmin, aivan lähellä rantaa.

Järvellä kellui vain joitakin tavaroita ja jolla, joka oli kumollaan.

– Tajusin heti, ettei mitään ole tehtävissä.

Wiskari kertoo joskus ihmettelevänsä, kuinka 14-vuotias saattoi toimia kriisitilanteessa.

Sen sijaan, että isänsä ja melkein oman henkensä menettänyt poika olisi rannalla huutanutja panikoinut, hän alkoikin miettiä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi.

– Se oli enemmän automaattista kuin erikseen harkittua.

Järveltä noussut tuulenvire toi yhtä myttyä hiljalleen kohti lahdenpohjukkaa. Se oli reppu, jonka pelastautuneet kaapaisivat järvestä turvakseen, ennen kuin lähtivät pyrkimään autolle.

Antti Sutinen käveli edellä, Juha Wiskari perässä. Sukkasillaan, koska oli potkinut kumisaappaansa järveen pohjasta ponnistaessaan.

Pelastautuneet rahjustivat viidettä kilometriä Kalkkoaivin kupeeseen, jossa oli avoin tupa ja siinä sattumalta rajan partio. Yksi rajamiehistä otti öiset tulijat vastaan: mistä näin märkiä miehiä, tähän aikaan!

– Sanoin, että isä on hukkunut, ja kaksi muuta mukana.

Muuta hän ei saanut suustaan, ennen kuin silmissä pimeni. Kaikkensa antanut poika kaatui maahan.

Vesi liian kylmää selviytyä

Aamulla Juha Wiskari heräsi Kaaresuvannon rajavartioasemalla, jonne pelastautuneet oli kuljetettu yön aikana.

Iltapäivällä Hellevi Viskari tuli hakemaan poikansa kotiin.

– Luulen, että hänelle tapahtunut oli kaikkein kovin paikka, Juha Wiskari sanoo.

– Yhtäkkiä äiti oli kolmisin kahden alaikäisen, minun ja neljä vuotta nuoremman siskoni kanssa.

Kriisiapua ei ollut tarjolla, ei silloin.

– Aika oli niin toisenlainen. Ei sellaisia asioita käsitelty kuin lähipiirissä, jos siinäkään.

– Perusolettamus saattoi lähteä vaikka siitä, että pitää olla onnellinen, kun henki säästyi.

Sekin oli kaikkea muuta kuin selvää.

Juha Wiskari kertoo soittaneensa vastikään poliisille, joka tuli tapahtumapaikalle onnettomuuden jälkeen. Tämä oli kuulu uimataidostaan, ja uimalla hän kävi etsimässä ruumiitkin, ilman sukellusvarusteita.

– Hän kertoi ihmetelleensä, miten nuori poika oli selviytynyt rantaan. Vesi oli niin kylmää.

Aatto Wiskari ja Leo Pyhäjärvi löytyivät ulompaa, Sulo Pyhäjärvi läheltä rantaa – laakean kiven vierestä.

Onnettomuuden syy on ollut Juha Wiskarille alusta asti selvää.

– Vene oli liian pieni viidelle miehelle. Ihan yksinkertaisesti niin. Ei siinä ollut mitään muuta.

Lapin Kansan uutinen onnettomuudesta.
Lapin Kansan uutinen onnettomuudesta.
Kuva: Newspilot Autoprint

Kolmen miehen hukkuminen oli etusivun uutinen koko Suomessa.

Ajan tapojen mukaisesti lehdistö julkaisi kuvat niin kuolleista kuin pelastuneista. Toimittajat haastattelivat tapahtuneesta Juha Wiskaria – 14-vuotiasta, juuri isänsä menettänyttä lasta.

Julkisuudesta tuli nopeasti taakka. Surevat eivät saaneet sivullisilta rauhaa.

– Kotona Aapajärvellä alkoi ravata aivan vieraita ihmisiä, jotka saattoivat kertoa, miten olivat nähneet onnettomuudesta etiäisiä.

Tahtonsa mukaisesti Aatto Viskari haudattiin nopeasti, vain lähimpien kesken. Sen jälkeen Hellevi Viskari vei tilanteen rauhoittamiseksi perheensä vähäksi aikaa Etelä-Suomeen, sukulaisten turviin.

Pelkosenniemellä suru oli suuri ja yhteinen. Runsas viikko onnettomuuden jälkeen monisatapäinen joukko oli saattamassa Leo ja Sulo Pyhäjärveä kirkkomaahan.

Viskarit palasivat Aapajärvelle kesäloman loppuessa. Juha Wiskari ei ole unohtanut syksyn ensimmäistä koulupäivää.

– Juhlasalissa koko koulu seisoi ja kunnioitti johtajaopettajan muistoa, ja katsoi tämän poikaa, joka oli selvinnyt. Ei siinä oikein tiennyt, miten päin olisi pitänyt olla.

Sääliä, myötätuntoa, isättömyyttä, yksinäisyyttä. Sitä kaikkea riitti arjessa, kunnes Juha Wiskari lähti lukioon Kemijärvelle.

Siellä hän ei ollutkaan enää poika, joka pelastui, kun isä ja kaksi tämän ystävää hukkuivat.

– Ei sellaista unohda ikinä. Mutta ensimmäisen vuoden aikana suurin möykky suli, ja kun maisema vaihtui, asia alkoi jäädä enemmän taakse.

Isä ja poika löysivät toisensa

Juha Wiskari peri isältään rakkauden luontoon ja musiikkiin.

Ja juuret, jotka kantavat yhä, vaikka hän lähti Lapista yli 40 vuotta sitten ja kiersi maailmaa ennen kuin asettui Somerolle, Varsinais-Suomen itäiselle kulmalle.

Nykyinen asuinpaikka on rakas, mutta varsinaissuomalaiseksi häntä ei kannata tituleerata.

– Minulla on yksi ainoa kotiseutu, Pelkosenniemi ja Aapajärvi.

Siitä tulee entistä tärkeämpi, jahka perheen uusi tukikohta valmistuu lähivuosina kotikylään, Huhanojan rantatörmälle – paikkaan, jossa Aatto Viskarilla oli tapana onkia tammukoita.

Mutta juuria löytyy myös täältä, tunturien katveessa autiona uinuvalta järveltä.

– Ihmisen on hyvä tietää, mistä tulee, missä on ja mihin menee. Kun reissaa ympäriinsä, kuten minä aiemmin ja Arttu nyt, se on aina vain tärkeämpää. Siksi toin Artun tänne.

Kohtalokkaasta yöstä Juha Wiskari on halunnut kuljettaa mukanaan ennen muuta muistoja, jotka vahvistavat.

Kuten sen, että viimeiseen asti kannattaa yrittää.

– Sen jälkeen, kun ponnistin pohjasta pinnalle, ei ole tullut tilannetta, jossa olisin lyönyt hanskat maahan ja luovuttanut.

Ei silloinkaan, kun Juha ja Arttu Wiskarin välit menivät rikki.

Juha Wiskari oli vastikään eronnut poikansa äidistä, ja meni vuosia, etteivät isä ja poika vaihtaneet monta sanaa. Jääkausi loppui siihen, että molemmat tulivat puoliväliin vastaan.

Nyt he ovat – kuin yhdestä suusta – ”paitsi isä ja poika, myös hirveän hyvät kaverit”.

Siitä, että vanhemmat muistaisivat vaalia suhdetta lapsiinsa ja lapset vanhempiinsa, ei puhuta Juha Wiskarin mielestä koskaan liikaa.

– Mikään ei ole niin arvokasta kuin aika, jonka viettää omiensa kanssa. Voi olla, että huomenna sitä ei enää ole.

Hän sai oppia sen raskaimman kautta.

– Toivon ja uskon, ettei kaikkien tarvitse. Luotan ihmiseen. Siihen, että jokainen osaisi arvostaa lähimmäisiään ennen kuin menettää heidät.

Laulun aineksia?

Ennen paluuta ihmisten ilmoille on aika tehdä vielä yksi palvelus.

Tapani Vartiainen vyöräyttää rinkan selästään ja kaivaa sen kätköistä reilunkokoisen luonnonkiven, jonka jäkälät ovat kauniisti kirjoneet.

Kiveen on ruuvattu kullanvärinen laatta. Siinä on kolme nimeä: Leo Johannes Pyhäjärvi, Sulo Joel Pyhäjärvi, Aatto Veikko Viskari.

Vartiainen on hakenut kiven Palovaarasta. Juuri sieltä, minne Aatto Viskarilla oli tapana viedä kylän koululaiset laskemaan mäkeä.

Muistolaatta saa paikkansa törmältä, jonne Juha Wiskari pelastautui. Kivi istuu täydellisesti jäkälien, riekonmarjojen ja kaarnikoiden joukkoon.

– Aivan kuin olisi ollut siinä aikojen alusta, Arttu Wiskari sanoo.

(juttu jatkuu kuvan jälkeen)

Arttu Wiskari on laulanut esiin omaa elämäänsä. Suurimman hittinsä Tuntematon potilas hän teki äitinsä isästä, joka nukkui taannoin pois muistisairauden riuduttamana.

Mahtaako joskus syntyä kappale siitä, mitä tapahtui kalamatkalla Käsivarressa elokuisena yönä 1967?

Arttu Wiskari huokaisee. Hän tietää, miten vaikeaa on tehdä laulu jostain, joka tulee iholle.

– Tämä on ollut iso juttu, monelle hyvin raskas ja henkilökohtainen. Sellaiseen on haastava tarttua.

– Mutta katsotaan nyt. Ehkä jotain joskus. Jos ei kokonaista laulua, niin muutama rivi ainakin.

Roottorin siivet värisyttävät Vuontisjärven tyyntä pintaa, kun pilotti Pekka Tuononen nostaa helikopterinsa paluumatkalle. Lentomatkaa asvalttitielle on kolmisenkymmentä kilometriä.

Autolla Arttu Wiskarin kännykkä pirisee.

Soitto tulee kotiväeltä Espoosta. Aatto Wiskari, 4 vuotta, haluaa tietää, milloin isä tulee kotiin.

Kuka?

Isoisä, isä ja poika

Aatto Viskari

Syntyi ja kasvoi 1930 Sakkolan pitäjässä luovutetussa Karjalassa, Tuntemattoman sotilaan Antti Rokan esikuvan Viljami Pylkäksen kodin naapurissa.

Muutti Pelkosenniemen Aapajärvelle 1949. Johtajaopettajana Aapajärven kansakoululla vuoteen 1967, jolloin hukkui Käsivarren Vuontisjärveen.

Vaimo Hellevi ja kaksi lasta, Juha ja Pirjo.

Leskeksi jäänyt Hellevi Viskari kuoli viime helmikuussa Oulussa 87 vuoden iässä. Omaiset laskivat hänen tuhkansa Aatto Viskarin haudalle Pelkosenniemelle.

Juha Wiskari

Syntynyt 1953 Pelkosenniemellä, asuu Someron Hirsjärvellä.

Kouluttaja, yritysvalmentaja, vuokrajohtaja ja tietokirjailija.

Naimisissa. Kolme lasta ensimmäisestä liitosta: tyttäret Anna ja Aija sekä poika Arttu.

Arttu Wiskari

Syntynyt 1984 Espoossa, jossa asuu.

Laulaja ja lauluntekijä, joka on tullut tunnetuksi muun muassa hiteistään

Mökkitie, Tuntematon potilas, Sirpa, Meidän biisi ja Suomen muotoisen pilven alla.

Avioliitossa, kaksi lasta: poika Aatto ja tytär Aamu.